Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка9/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10

Luku 22, hautaamista ja sitä ku pitäis unohtaa mutta en haluu.
Mä olin ihan liian hajalla järkätäkseni ees Williamin hautajaisia, mutsi ja faija teki sen kaiken mun puolestani. Will oli toivonu et se haudataan Pariisiin vaikka se oliki alunperin britti ja niin ne hautajaiset järkättiin Pariisiin. Se helpotti huomattavasti mutsin ja faijan hommia. Ne varas papit ja kappelit ja kaikki muut maholliset systeemit ja järkkäs hautajaisvastaanoton niiden kotiin, mä en loppujen lopuksi ees menny sinne vastaanotolle vaikka mutsi ja faija oliki koittanu käännyttää mua tuleen sinne joka välissä, mut siis ei mulla vaan riittäny voimia siihen että oisin siel kohdannu Willin puolen suvusta. Mutsille ja faijalle kaikki kunnia vaan, ne oli tosi vahvoi ja jakso auttaa mua joka asias valittamatta mulle liikaa siitä miten mä vaan itkin yksin kotona ja pidin elämää ihan paskana. Williamin vanhemmat tuli kans autteleen mut mä en ees pystyny puhuun ees niille, saati sitte sille Willin muulle suvulle. Kun mä näin ne, ne vaan katto mua silleen että tossa on se mies joka varasti meidän ainoon pojan pois meiltä ja nyt se poika on kuollu ton valvoessa sen vierellä ja me ei ees saatu nähdä poikamme viimesiä hetkiä, tai siis siltä musta ainaki tuntu et ne ajatteli musta silleen. Mä en siis halunnu puhua niille ollenkaa. Mä vaan jäin kotiin makaamaan ja tunteen itteni niin vitun yksinäiseksi ja pieneksi ku vaan voi olla. Mä kai sillee jonku verran pelkäsin niitä, pelkäsin sitä et ne ois flipannu mulle ja alkanu syyttään mua Williamin kuolemasta ja siis se ois vaan ollu liikaa mulle, mä ku syytin itteeni vähän välii jo sillon ilman kenenkää apua siinä syyttelys. Aina välillä mä vaan aattelin et jos mä oisin tehny joitain asioita paremmin Will ois ehkä saattanu elää pidempään, jos oisin auttanu sitä tai rakastanu enemmän tai kertonu rakkaudestani jo aiemmin, jotenki vähentäny Williamin stressiä. Mut turhaahan se oli sellasii sit enää jossitella. Ja mä tiesin onneksi sen että mä rakastin sitä niin paljo ku vaan ihminen voi rakastaa, mä tiesin että kukaa muu ei ois voinu rakastaa Williamia enemmän ku mä koska siis se rakkaus jota mä sitä kohtaan tunsin oli niin suurta et sellasta ei mitkää tavalliset pulliaiset ees pystyis tajuun. Hei mähän viel käännyin tyyliin homoksiki sen puolesta, ei sellasta rakkautta ihan joka vitun päivä tuu vastaan.
Mut siis suru ei ollu ainoo tunne jota mä koin. Välillä mä olin niin vihanen Williamille, et miten se kehtaski mennä kuolemaan ilman mun lupaa, kehtas vaan jättää mut. Niinku että hieman oli mulkku kaveri ku se vaan kuoli eikä miettiny yhtää mun tunteita. Olis voinu oottaa vähä muaki että mäki kuolisin suurin piirtein samoihin aikoihin ku se. Vitun ääliö. Ja välillä mä olin ilonen että kaikki olis nyt ohi, ei enää sitä pelkäämistä et koska Will ois liian huonos kunnos ja ei enää turhii riitoja eikä mitää... mut toisaalta, ei myöskää enää ikinä ketää joka oottais mua kotona ku tuun töistä, ei ketää jota pitää kyljessään kiinni kattoos telkkaria ja jonka tukkaa haistella ja suudella sen otsaa. Ei enää koskaa yhtää ainutta suudelmaa Williamilta. Ja jos mä saisin päättää, ei enää koskaa yhtää ainutta suudelmaa... no okei, mutsia ei lasketa. Se on sellanenki yks kuolaaja, aina pussailees mua niinku oisin yhä jotain viis tai kuus.
Välillä tuli myös hetkiä ku mä en vaan uskonu että mitää ois koskaa tapahtunukkaa. Istuin vaan jossain ikkunan edes ja katoin ulos ja kaikki tuntui unelta, ootin vaan että mä heräisin ja olisin taas Williamin vieres, tai sit se ois jo lähteny töihin ja tulis sieltä kiukkusena takas ja valittais mulle jostain sellasesta ku olin niin laiska ja en koskaa tehny mitää töitä kunnolla ja makasin vaan kotona päivät läpeensä. Sit mä vaan ootin koska mä herään, mut en mä heränny. Vaikka mä oisin vetäny kolme pannua kahvia herätäkseni, mä olin yhä täs maailmas, mä en heränny vaikka mä miten lujaa sitä toivoin.
Williamin hautajaiset tuli vastaan nopeesti, tuntu ku se ois vasta just ollu mun kanssa kotona ja yhtäkkiä oliki jo se aamu ku mun piti pukee päälleni musta puku ja lähtee hautaamaan mun elämänkumppanini maan uumeniin. Olis tietty hienoo jos saisin nyt kertoo että Pariisi suri mun kanssani ja oli sateista ja sumuista, mut ei ollu. Se oli kaunis aamu, aurinko paisto verhojen raosta jo aamusta ja heräsin siihen ku alakerran asukkien vastasyntyny lapsi päätti alkaa protestoimaan sitä vastaan et se ei saanu enää lillua onnellisena joissain lapsivesissään vaan joutu oikeesti niinku olemaan mukana täs kylmäs ja julmas maailmas. Musta tuntuu et mä ymmärsin sitä pikkukaveria sillä hetkellä paremmin ku kukaa muu ja mä kiskoin itteni ylös siitä pehmeestä sängystä ja katoin sitä Williamin paikkaa. Se oli tyhjä. Tänään oli se päivä ku mä menisin saattaan Willin sen viimeselle leposijalle, jos nyt sanotaan asia oikein runollisesti.
Mä puin siinä sit päälleni mustan puvun. William koitti aina saada mut pukeen puvun ku sen mielestä mä näytin hyvältä siinä. Nyt oli eka kerta ku puin sen päälleni mukisematta, ja vielä Williamin vuoksi. Mä vielä otin lompakostani rintataskuuni mukaan sen Williamin kuvan jota mä olin säilyttäny lukiosta asti, se oli sillon jo niin kulunu, haalentunu ja taittunukki kerran, mut William oli siinä vielä nuori ja terve. Sit mä vaan kävelin autolleni alakertaan ja lähin kohti sitä kappelia missä William oltiin siunaamas. Auto oli niinku sauna, jouduin ajaan ikkunat auki ja ulkona oli kaikkialla ihmisii vähis vaatteis ja aurinkolasit silmillä, menossa ostaan jäätelöö ja pitään hauskaa ku oli niin hieno päivä. Mä ajoin sinne kappeliin hautausmaan vieres ja mun mutsi ja faija ja joitain meidän tuttui oli siel jo... ja siel oli myös Williamin porukat, ne mulkasi mua taas pahasti ja mä vaan ajattelin että nyt ei ainakaa tarvii enää ees yrittää mennä vieraileen niille, pääsinpä siitäki vaivasta. Se hautausmaa oli tosi kaunis, enemmän niinku joku puisto, hirveen ilosen näkönen paikka vaikka siel oli meneillään jotain surullista.
Me mentiin sisälle kappeliin. Pappi puhui jotain ja mä en kuunnellu. Mä vaan keskityin katteleen sitä tummaa puista arkkua jonka päällä oli ihan järkyttävä röykkiö kukkia. Tuntu jotenki niin oudolta että jossain tuol boksissa oli Williamin ruumis ja me oltiin siel kattomas ku sitä oltiin hautaamas syvälle maan alle. Niinku, se tuntu musta jotenki ihan typerältä ajatukselta. Mikä helvetin pointti siinä tilantees oli, se oli ihan absurdia. William oli kuollu, eikö joku ois vaan voinu salaa hoitaa sen jonnekki hautaan ilman että koko helvetin suku tarvittiin paikalle vahtaamaan. Seuraavan kerran mä sit havahduinki noista mun typeristä ajatuksistani siihen ku mutsi sanoi mulle et mee nyt puhuun tonne eteen, puhut vaan silleen kun me keskusteltiin sillon ku suunniteltiin näitä hautajaisii. Se oli mulle aika hankalaa, koska mä en ollu kauheesti keskittyny hautajaisten suunnitteluun, mun prioriteetit oli viime aikoina ollu siinä että mä vaan poraan joka kerta ku mainittiin sana William. Mut mä nousin ja kävelin sen arkun ohi ja vittu mun selkäpiitä kylmäs. Sit mä menin siihen sen mikrofonin eteen ja katoin sitä sukuu. Toisella puolen huonetta istu Williamin sukulaisia jotka oikeestaan kaikki vihas mua ja toisella puolen istu mun sukuani ja meidän ystävät, niistä mä sain ainaki olettaa et ne ei vihannu mua, mut hei, ei sitä koskaa voi tietää. Mun oli käsketty keksii sinne puhe, ku olinhan mä ny kuitenki Williamin elämänkumppani, mut en mä ollu suunnitellu mitää, mä olin ollu liian kiireinen siinä sääliessäni paskaa elämääni ku William oli poissa mun luotani.
Mut mä yritin, mä taisin sanoo jotain tällasta. ”Moi. Tosi kiva ku tulitte kaikki tänne. Tai no ei oikeesti kivaa, vaan ihan vitun surullista. Ei kenenkää kuulus kuolla noin nuorena... mä tiän et monet teistä ei tykänny musta, aatteli et mä olin väärä valinta Williamilta... ja no, ehkä mä sit olinki. Mut mä rakastin, eiku rakastan sitä enemmän ku mitää muuta. Mä en voi nyt sanoo mitää et hän on nyt päässyt parempaan paikkaan ku mä en vaan pysty käsittään et mikä vois olla parempi paikka ku meidän koti mis se sai olla mun kanssani. Me rakastettiin toisiaan, ei siit voi olla parempaa paikkaa. Joten tää on vain ja ainoostaan ihan vitun perseestä et nyt se on kuollu... Kiitos.” ja sit mä lähin takas istumaan. Se tais olla paskin puhe mitä oon koskaa pitäny ja Williamin puoli suvusta kuiski jotain siel pöyristyneenä mun käytöksestäni ku kiroilinki niiden rakkaan ja täydellisen Williamin hautajaisis, mutta jostain ihan takapenkiltä pitkä mustatukkanen mies alko taputtaa käsiään ku mä kävelin takas tuoliini. Se oli Jaakko, ja sillä hetkellä musta tuntu hyvältä et niin reilu kaveri oli ollu Williamin ystävä.
Hautajaisten jälkeen, kun Williamin arkku oli laskettu sinne kuoppaan, Jaakko tuli kätteleen mua. Me käteltiin ja me molemmat vaan alettiin itkee. Mä en koskaa ollu pitäny Jaakosta mut me oltiin samas tilantees, me oltiin molemmat menetetty joku jota me rakastettiin, me oltiin molemmat menetetty William jota me rakastettiin ja sillä hetkellä me oltiin niinku joitain veljeksii. Kai me sillon sit vaan sovittiin meidän jokanen riita, ei meillä olis enää mitää järkee olla vihasii toisilleen ku meidän ainoo syy erimielisyyksiin oli nyt poissa.
Elämän jatkaminen oli vaikeeta ilman Williamia, mut niiden hautajaisten jälkeen mä sain sit sen varat perinnöksi. Siinä oli ihan helvetisti rahaa, olis ollu ihan sama vaikka en ois enää ikinä menny töihin, mun elämäntavoillani olisin pärjänny Williamin perinnöllä vaik jotain viiskytä vuotta. Williamilla oli tietty myös oma lakimies vaikka se itekki oli ollu syyttäjänä ja niiden hautajaisten jälkeen se lakimies kutsu mut käymään sen luona, perintöjuttuja ja silleen. Mä menin sinne ja allekirjottelin papereita ja kaikkee ja vähä ennen ku mä olin lähössä kotiin, se viel anto mulle kirjeen. Se oli ihan tavallisen näkönen kirjekuori jonka päälle oli kirjoitettu Williamin käsialalla ”Devonille kuolemani jälkeen”. Tuntu niinku se ois joku yhteydenotto toiselta puolelta kuolemaa. Mä otin sen kirjekuoren, laitoin sen varovasti takkini povitaskuun ja lähin kotiin. Mun kädet ihan tärisi auton rattia vasten kun mä ajoin takas meidän kämpille ja kun mä vihdoin olin kotona, mä menin istuun sohvalle sen kirjeen kanssa ja avasin sen varovasti.
Mä kirjotan tähän sen mitä siin kirjees luki, se ei oo hankalaa, oon lukenu sen niin monta kertaa et muistan sen jo ulkoo, joka ikistä pilkun paikkaa myöten, mä muistan jopa ne kohat missä Williamin kuulakärkikynä on jättäny jälkeensä sellasen pienen sotkun paperille... ja mä muistan tarkalleen missä kohdilla paperia siinä on pieniä kastuneen näköisiä kohtia. William oli itkeny kirjoittaessaan sitä kirjettä, William oli itkeny kirjottaessaan kirjettä mulle.
Tässä siis se Williamin kirje mulle "Hei Devon, viimeistä kertaa. Olet varmaan vihainen, että kirjoitin tällaisenkin.. mutta en voinut vastustaa kiusausta vähän härnätä Devonia viimeisen kerran! Täytin toissapäivänä neljäkymmentä, järjestit minulle ne synttärit. Ja leivoit kakunkin, olen niin ylpeä! Kaksikymmentäkaksi vuotta odotin tuota päivää, eikö ole outoa? Olisin tahtonut luultavastikin olla kanssasi pidempään, muttei niin ollut tarkoitus käydä... Olen iloinen, että suostuit olemaan kanssani näinkin pitkään. En tiedä millaista elämäni olisi ollut ilman sinua, en teininä olisi voinut edes ajatella tuntevani näin sinua kohtaan. Rakastan sinua Devon, toivon että muistat sen, enkä tahdo että angstaat tapasi mukaan kun minua ei ole. Itketkö? Salaa toivon että itket.. en muista nähneeni sinun itkevän kovin usein. Olen ihan kamala, mutta toivottavasti merkkasin sinulle edes niin paljon. Mutta karaise itsesi, pärjäät varmasti ihan hyvin ilman minua (jätin sinulle listan pikaruokapaikoista ja take-out ravintoloista ja niiden numeroista myös, ja kasan reseptejä joihin uskon sinunkin kykenevän). Voi ei, tahrin tämänkin paperin... olen kamala pehmo näköjään. Vanhuus ei tule yksin kai? Lopetan kuitenkin tähän, paperi loppuu ja taidat tulla pian kotiin. Tein sinulle ruoaksi kanaa uunissa, toivottavasti pidät siitä. - Rakkaudella William”
Se kirje oli kirjotettu jo kolmisen vuotta sitten, niihin aikoihin kun Will oli ollu tosi huonossa kunnossa. Se kakku mistä se puhui, mä en ollu enää ees muistanu sitä, mutta kun luin tota kirjettä mä muistin sen taas. Mä olin leiponu ite sille synttärikakkua ja vittu se oli ruma. Se syy miks mä olin leiponu sen oli kans ihan helvetin typerä, katos, mä lukios ollessa olin vaan yks päivä hoksannu facebookista et jaa, Williamilla näytti olevan synttärit, se täytti sillon kaheksantoista ja sit laitoin sille siel kommenttia et onnea ja silleen. Ja William heitti jonku läpän siitä että en ollu tehny sille kakkua ja mä heitin läpän takas että joo teen sellasen sulle sitte nelkytvuotislahjaksi. Se oliki jännää miten mä en sit koskaa unohtanu sitä. Sillon olin ajatellu että en varmaan ees tuntis Williamia enää nelikymppisenä mut niin mä vaan tunsin sen. Niin me vaan oltiin sillon parisuhtees ja asuttiin yhessä. Kaikkee sitä voiki tapahtua, joten mä pidin sen vanhan lupaukseni siltä ajalta ku mä olin itekki vasta kaheksantoista paikkeilla ja tein sen kakun, ihan ite, alusta loppuun. Se iteasias maistu ihan hyvältä vaik en olis uskonukkaa et onnistuisin sellasessa, mut helvetti ne koristelut näytti kauheilta. Mut mä tiesin sillon et William tykkäs siitä jos mä näin vaivaa sen vuoksi, et jos mä vaan tein jotain vaik se oliski ollu mulle vaikeeta, joten siksi mä olin koittanu tehä ite sen kakun vaikka en ollu koskaa aiemmin ees yrittäny sellasta. Oli mulla jääkaapissa ollu varakakkuki, ihan vaan siksi et jos se mun kakku maistuis ihan paskalta, mut William oli ilonen siitä mun kakusta ja halus tarjota sitä meidän vieraille vaikka sanoinki et se hävettäis mua. Ne oli hyvät juhlat, mä olin onnistunu järjestään ne yllätyksenä Williamille ihan ite. Ja siis mä olin onnistunu saamaan kaikki vieraatki pitään sen homman yllärinä, silleen et kukaa niistä ei ollu kertonu Williamille etukäteen et meil on sille juhlat. Siel oli paikal kaikkii meidän yhteisii kavereita, mä olin kutsunu sinne jopa sen saakelin Jaakon vaik jatkoinki yhä vaan sen inhoomista.
Ja niitä bileitä muistellessani, ja sitä kirjettä lukiessani mä vaan itkin lohduttomasti. William oli kirjottanu että se toivoi salaa et mä itkisin sen vuoksi, ja vittu kyllähän mä itkin. Mä en varmaan ollu koko elämäni aikana yhteensäkkää itkeny niin paljoo kun nyt olin tossa kahen viikon aikana itkeny ku William oli kuollu ja mä olin jääny yksin. Mä vaan tuijotin sitä Williamin kaunista käsialaa siinä paperilla, siitä näkyi heti että Will oli taiteilija, sen tekstiki oli niin kaunista, täydellistä ja siistiä. Mä taittelin sen kirjeen siististi takas kuoreensa, just silleen ku se oli ollukki siel ja sitte mä jätin sen siihen olohuoneen pöydälle ja menin Williamin vaatekaapille ja kaivoin sieltä Williamin lempivillapaidan, sellasen ison ja vihreen, ja puin sen päälleni. Mä olin aina ollu pidempi ku Will mutta se paita oli ihan liian suuri mulle. Will tykkäs kotona pukeutuu liian isoihin vaatteisiin, ja niin mä menin se paita päälläni makaamaan Williamin puolelle sänkyä, sen peittojen alle ja mä vaan hengitin siinä sitä Williamin tuoksua. Mä tiesin että se tuoksu tulis hälvenemään vähitellen, niinku monet muutki merkit Williamin olemassaolosta, mutta sillä hetkellä mä vielä pystyin sillä tavoin saamaan itteni tuntemaan että se oli mun lähelläni.
Sen kirjeen lukemisen ja yöllisen angstaamiseni jälkeen mä sitte tein niinku Will pyysi, eli lopetin angstaamisen ja lähdin aamulla töihin, ekaa kertaa pitkään aikaan. Olisittepa vaan kaikki nähny Noëlin ilmeen sillon ku kävelin töihin sisään. Se eka katto mua silmät pyöreenä hetken aikaa ja sit se hymyili leveesti ja tuli halaan mua. Me ei oltu normaalisti sellasia kavereita jotka halailis mut sillon mä vaan halasin sitä takas ja nauroin vähä sillee itkunsekasesti. Mun silmätki vähä vetty, mut en alkanu poraan, mä olin päättäny alkaa oleen angstaamatta, just niinku William toivoi.
Mä tein töitä jonku aikaa, oikeestaan kaikki mun työkaverit kävi vuorotellen sanoos et ne ottaa osaa ja että William oli niiden mielestä hyvä tyyppi ja harmi et se kuoli ja sillee. Se tuntu musta hyvältä, et mulla oli tollasia kavereita, tai ehkä jopa vois sanoo ystäviä, jotka välitti musta ja koitti saada mut tunteen oloni paremmaksi, vaik ei ne ees tuntenu Williamia niin hyvin. Ne tuli kertoon miten ne oli tykänny Williamista vaikka ne ei tienny siit paljo paskaakaa, mut sillä hetkellä se ei haitannu mua. Ne saatto valehdella mulle et mulle tulis parempi olo mut se ei haitannu mua. Ne oli mun ystäviä ja yritti auttaa mua sillä tavalla joka oli siinä vaihees vähä niinku ainoo tapa, valehtelemalla. Sit lounasaikaan Noël tilas meille koko porukalle pizzat työpaikan laskuun ja me mentiin baarin puolelle isoimpaan pöytään istuun yhes ja syömään niitä ja laitettiin kajareista musaa soimaan... Deadlineä, ihan vaan siks et ne ties et se oli yks mun suurin suosikkini. Musta tuntu niinku mulla ois ollu niis ihmisis toinen perhe. Kummallinen randomi joukko punkkareita ja cyber-gootteja, toinen toistaan oudomman näköstä sakkia, Noëlin tukka oli sillä hetkellä vihree ja leikattu irokeesiksi, Svenjalla, meidän parhaalla baarimikolla, oli oranssit rastat joiden seassa oli sellasia ihmeellisiä vihreitä kumiputkiloita ja sen molempien silmien alla oli tatuoidut pisteet. Normaaleimman näkönen meistä oli varmaan Claude, meidän yks portsari joka autteli muaki usein raskaammis hommis, se ku näytti pukeutumiseltaan ihan normaalilta jannulta mut se nyt vaan sattu oleen levee niinku kaks parii ladonovia ja varmaan jotain kaks metrii pitkä. Hyödyllinen kaveri sillon ku pitää kiinnittää jotain raskasta kattoon. Ja siinä me oltiin, syötiin pizzaa ja puhuttiin paskaa musiikista ja naurettiin. Tollasten ihmisten takia mä pystyin jatkaan elämääni vaik Will oliki poissa. Ainakaa mä en ollu yksin vaikka musta välillä siltä tuntuki.
Kun mä sit menin kotiin töiden jälkeen, mä otin itelleni uuden projektin. Mä aloin käydä läpi meidän kaikkii valokuvia jotka oli vaan säilötty joihinki Williamin laatikoihin. Se ei ollu koskaa tykänny valokuvista sisustukses, joten meidän kaikki valokuvat oli järjestelty nätisti kansioihin ja arkistoihin. Mä vietin sen illan käyden niitä kuvia läpi ja koitin ettii sieltä parhaat päältä, ne kuvat jotka muistuttais mua jostain hyvästä. Siel oli meidän kihlajaiskuva joka oli otettu siel bileissä jotka mun porukat järjesti, William hymyili siinä leveesti ja mä kattelin vähä sivulle ja näytin vaikeelta... vaikeelta mut onnelliselta. Sit löysin yhen valokuvan jonka olin ottanu Williamin vitun kalliilla kameralla siitä ku se oli koittanu opettaa mua käyttään sitä, se tuskin oli mikää valokuvataiteen mestariteos, mut siin oli niinku William mun silmin. Se istu meidän parvekkeella ja taustalla näky meidän naapurustoo, se virnisti siin kuvassa sillee ihan vähä, melkein niinku pilkallisesti, silleen et vitun nolo Devon ei osaa ees kameraa käyttää. Sit siel oli kuva joka oli otettu lukios, sellanen perus koulukuva ja mä muistin sen hetken ku William pakotti mut ottaan sen kans kaverikuvaa, jälleen kerran mä näytin siinä kuvas siltä että mun elämä olis tosi epämiellyttävää.
Mä nauroin vähä itelleni niis kuvis, mä olin kaikis sen näkönen et mun olo oli tosi epämukava, selkeesti mä en vaan tykänny olla kuvattavana. Mä otin noi kolme kuvaa ja viel pinkan muita joissa oli kaikkia hienoja hetkiä meidän elämästä ja seuraavana päivänä mä vein ne kaikki kehystettäviksi. Mä valkkasin niille sellaset paksut mustat kehykset, aattelin et mustan kans ei koskaa voi mennä vikaan, en kato halunnu pilata Williamin täydellistä sisustusta jonka se oli luonu meidän kotiin. Tosin jo se pelkkä valokuvien levittely ympäri kämppää ois saattanu Williamin mielestä pilata sen kämpän täydellisen fang-shui rauhan, mut sen riskin mä otin, mä vaan halusin taas nähä Williamin kasvot mun ympärilläni, vaikkaki ne sit oiski vaan valokuvas. Mut siis, mä vaan pelkäsin tollon sitä niin lujaa että mä unohtaisin miltä William näytti, miltä se tuoksui, miten se nauroi, miten se valitti mulle kun en tehny mitää oikein... no okei, vikan voiski periaattees unohtaa, vois olla elämä vähä helpompaa.
Nyt mä osaan sanoo et en mä kaikkee unohda koskaa, tottakai ne muistot on jotenki vähemmän tuoreita ku ennen, mut mä muistan yhä kaiken suhteellisen tarkasti. Mä yhä välillä kotiin tullessani huudan ovelta et moi Will, ennen ku muistan et se ei oo enää vastaas mulle. Aluksi aina ku tein niin, mä purskahdin vaan itkuun, mut nykyään pystyn jo nauraan itelleni. Iltasin kun mä meen nukkumaan mä yhä vaan katon aina hetken Williamin kuvaa ja sanon sille, joko ääneen tai mielessäni, hyvää yötä, ku eihän sitä ikinä tiä vaik se kuuliski ja sit lasken sen kihlasormuksen mun yöpöydälleni siinä ketjus jossa pidän sitä. Hautajaisten jälkeen mulle annettiin se sormus ja mä sit vaan laitoin sen sellaseen yhteen hopeiseen ketjuun jonka olin kerran saanu siltä mun sedältä J-P:ltä. Mä pidän sitä sit vaan mun paidan alla sillee et kukaa ei nää sitä, niin et se on oikeestaan vaan mun ja Williamin salaisuus. Aika säälittävän kuulosta mut ihan sama. Mulla on nykyään kaikki oikeudet olla säälittävä, katos ku mä oon nykyään leski ja lesket saaki vaan surra ja pukeutuu mustiin. Mä tosin oon pukeutunu aina mustiin et en sitte tiä onko se nyt jotenki enemmän sallittua tai hyväksyttävää ku sillon aiemmin. No, ainakaa mulla ei nyt oo enää Williamia valittaas että mun pitäis käyttää lämpimii sävyi pukeutumises ku ne sopis mulle niin hyvin.
Yks jännä juttu mitä tapahtu sen jälkeen ku hautajaiset oli ollu ja menny oli sellanen et kerran ku olin kotona, mun ovikello vaan randomisti soi. Mä menin tietty avaan ja ihmettelin et kuka siel olis ku en mä ollu kutsunu ketää ja kukaa ei ollu sanonu olevansa tulos. sen oven takana oli Jaakko. Niinku, Jaakko oli tullu tapaan mua, koska olin melkolailla varma että se ei ollu tullu ettiin Williamia ku se tais kyl muistaa et Will oli kuollu. Mut hei, mä varmistin silti asian sanomalla et ”Kuule, satutko muistaan et Will on kuollu?” ja Jaakko katto mua niinku jotain idioottia ja sano et se tuli tapaan mua. No en mä ny voinu sitä uloskaa siihen jättää joten kutsuin sen sisään. se vähä kierteli meidän olkkarii ja oli sellanen painostavan hiljanen tunnelma. Se kommentoi jotain mun uudesta sisustuksesta, siis niistä Williamin kuvista ja mä kommentoin jotain tosi kuivaa takas. Jossain vaihees se sit vähä kakas kurkkuaan ja sano miehekkäästi ”Lähetäänkö kaljalle?”
Ei mua kauheesti kiinnostanu kaljalle lähtö, mut toisaalta ei mulla kotonakaa ollu tekemistä joten me lähettiin. Me mentiin sinne Jaakon autolla, kato mun auto oli sellanen suhteellisen tavallinen ja normaali kaupunkiauto, mut siis Jaakko, se on niinku jotain reilusti yli kaks metrinen joten ei se mahtuis millää istuun mukavasti mun autooni. Siks sil oli se sellanen vitun iso citymaastyri jolla se ajeli ympäriinsä. Sellanen auto on kallis pitää ja se kuluttaa paljo ja tuhoo koko vitun ilmaston, mutta ehkä se annetaan Jaakolle anteeks ku se ei vaan mahtuis ekologisempaan autoon niinku millää. Sillä me sit ajettiin johonki läheiseen baariin, sanoin kyl et voitas mennä Cadenceenki jos oltais menty vähä myöhemmin ku se olis jo auki, mut ei Jaakko jaksanu oottaa, ei vaikka ois saanu ilmasen juoman. Me sit mentiin vaan johonki paskaan räkälään, johonki sellaseen missä haisi tupakka ja siel oli vaan muutama vanhaa pultsaria notkumas jossain tiskillä. Jaakko kävi hakees meille kaljat sillä aikaa ku mä menin istuun nurkkapöytään ja sit se tuli siihen istuun mun kanssani. Me oltiin eka suhteellisen hiljasii kunnes Jaakko alotti puhuun Williamista. Ja sit, sen jälkeen meil riittiki juttua ties miten pitkäksi aikaa. Oltiin me yhä aika hiljasii mut välil me naurettiin ja välil tuli kyyneleetki silmiin. Se oli hienoo puhuu jonku kans joka välitti Williamista niin paljo ja joka tunsi Williamin suhteellisen hyvin... jossain vaihees se oli varmasti myös tuntenu Williamin paremmin ku mä, sillon kun mä en vaan tienny mitä Will multa tahtoi, sillon lukiossa.
Jaakko sanoi että se oli ollu mulle kateellinen, että se ois halunnu lukios olla se johon William ois rakastunu ja jonka kans Will ois viettäny elämänsä. Mut siis, Jaakko ite kerto mulle sen asian joka oli mietityttäny mua jo pitkään, et miksi helvetissä Will sit valitti mut, niinku... mitä mulla muka oli mitä Jaakolla ei ollu. Koska siis Jaakko oli komee ja pitkä, tai siis komee ja komee, Williamin makuun komee ei oo ehkä ihan sellanen standardikomee. Ja siis ku nehän tykkäs Williamin kans samoista asioista, ne molemmat harrasti taidetta ja kaikkee, Jaakosta iteasias tuli aikusena joku graafinen suunnittelija, joka siis ilmesesti oli joku ihmeen taideammatti. Et siis kun oikein miettii niin olihan Jaakko jotenki paljo lähempänä sellasta miestä joka olis sopinu Williamille. Mut sillon kaljalla ollessani mä sain tietää mikä se oli se asia mitä mulla oli mut Jaakolla ei ollu, ja se oli myötätunto.
Mä nauroin ku Jaakko sanoi sen, en mä uskonu et se ois totta. Siis mä en todellakaa oo koskaa pitäny itteeni minää myötätuntosena ihmisenä. Siis niinku, myötätuntonenhan on sellanen joka sillee... välittää muista tai jotain ja mähän oon vaan tällänen kuivakka idiootti. Mut Jaakko oli tosissaan. Se sanoi et sellanen mä olin ja se ei ollu koskaa osannu olla myötätuntonen. Mä en todellakaa käsittäny miten se sit ilmeni mutta ihan jees... niinku tietää et William oli pitäny mua myötätuntosena ja se oli rakastunu mussa siihen et mä olin sellanen myötätuntonen ihminen. Ihan vitun jees kuulla se Jaakon suusta, se et mä voitin sen jossain, se että mä vein sitä kuus-nolla mitä tuli Williamin kans elämiseen. Mut siis just ku mä siinä ihmettelin vaan et miten olin muka ollu myötätuntonen ja miten se ilmenee ja kaikkee, Jaakko sit kerto mulle et William oli kertonu Jaakolle siitä miten Will oli lukios ollessa saanu kerran sellasen vitun ison paniikkikohtauksen, sillee et se vaan tärisi sängyssään ja oli ihan hajalla. Mä muistin sen itekki, mä olin vaan menny makaan sen viereen ihan normaalisti ja jutteleen vähä jotain... mut enimmäkseen olin sillon vaan hiljaa. Jaakko sano et sillon Will oli tajunnu et mä olin jotenki myötätuntonen ihminen, et sillon se oli rakastunu muhun.
Onneksi mä siis sillon menin sen vierelle lohduttaan sitä, sillä tavalla mä olin saanu Williamin rakastumaan itteeni ja sillä tavalla mä olin luonu itelleni elämäni tärkeimmän sisällön. Kai mä sit olin ees vähä hyvä ihminen, ainaki mä välitin Williamista aina, halusin auttaa sitä jo lukios vaikka se oliki mulle välil tosi mulkku. Ja yks asia minkä Jaakko mulle sanoi oli et William ei ollu koskaa ite ajatellu kuuluvansa kellekkää muulle ku mulle. Vittu se tuntu musta hyvältä kuulla, ja viel paremmalta tuntu kuulla se Jaakolta, siltä mieheltä jota mä olin pitäny pahimpana kilpailijani Williamin suhteen koko vitun elämäni ajan.
Jostain kummallisesta syystä Jaakko alko ton jälkeen käydä tapaas mua enemmänki. Me käytiin välil kaljoilla ja kaikkee, enimmäkseen me kyl siirryttiin käymään Cadences ku sain sieltä ilmaset drinkit meille. Musta tuntuu et ne drinkit oliki just yks niitä syitä miks Jaakko jakso käydä hengaas mun kans. Mut se oli kivaa et oli joku jonka kans me vaan puhuttiin Williamista, voitiin vaan muistella kaikkii hyviä ja huonoja hetkiä yhes ilman et kumpikaa sano et hei nyt pitää alkaa jo päästä yli siitä.
Mä olin muutenki vakaasti päättäny et mä en tulis koskaa pääseen yli Williamista. Mä en vaan halunnu päästä yli koska yli pääseminen tarkottais sitä että unohtaisin tai et se ei enää sattuis ja vittu mä kyl halusinki että Williamin kuolema sattuis muhun yhä. Ja kyllä se sattuu, vielä tänäki päivänä. Mä en tiä haluuko mun psykologi että se lakkais sattumasta, et siksikö mä tätä kirjotan et muhun lakkais sattumasta, et mä lakkaisin olemasta surullinen Williamin puolesta. Mutta siis vaikka mun pitäis elää viel viiskyt vuotta tän tunteen kans, tän tälläsen yksinäisyyden kans, mä haluun tehä sen. William ansaittee sen että mä en unohda sitä koskaa. Niin kauan kun mun sydäntä särkee kun muistelen Williamin kuolemaa ja kaikkee, niin kauan mä vielä tiedän varmaksi että William on yhä mulle maailman tärkein. Se asia ei saa koskaa muuttua.
Niinku mä tossa aiemminki kerroin, et mä tykkään lävistyksistä ja tatuoinneista ja että mä viel tykkään niil tatuoinneilla sanoo jotain mikä on mulle tärkeetä, joten jotain puoli vuotta Williamin kuoleman jälkeen mä sit päätin ottaa viimesen tatuointini. Mulla ei enää ollu taiteellista Williamia suunnittelees sitä, joten mä sit vaan päätin ottaa jotain tosi yksinkertasta. Mä menin taas siihen samaan mestaan jossa otin aikoinaan sen korpin selkääni, Remy’siin. Se Remy joka sen omisti oli muuttanu jossain vaihees etelämpäänki mut sit se oli palannu ja aukassu uudestaan sen liikkeensä ja sehän sopi mulle. Musta oli jotenki siistii saada mun vika Williamille omistettu tatska samalta tyypiltä joka teki sen ekanki.
Tällä kertaa mä sit otin vaan mun molempiin ranteisiin ihan yksinkertaset tatuoinnit, sellaset numerot vaan, roomalaisilla numeroilla ihan vaan siks että kaikki ei heti tajuu mitä siinä on. Toises rantees, vasemmas siis, on se päivämäärä ku mä menin kouluun Suomes. Se päivä siis ku mä ekaa kertaa tapasin Williamin, se oli nimittäin se päivä joka sitte tuli myöhemmin määritteleen mun koko loppuelämäni... William oli mun elämäni määritelmä. Sit oikeeseen ranteeseen mä tatskasin samaan tyyliin sen päivän jollon mä vietin viimesen päivän Williamin kanssa. Sen päivän ku me koitettiin kattoo vähä jotain TV-sarjaa ja kun mä tajusin että nyt William tulee poistuun mun luotani. Ja siis vaikka mä sillon olin ihan vitun hajalla ja surullinen, nyt ku sitä päivää miettii, se oli onnellinen päivä. Se oli silti päivä jollon mä sain vielä olla Williamin vierellä ja sain kertoo sille paljoko mä sitä rakastin. Ei sellanen päivä vaan voi olla paska jos sen on saanu viettää Williamin seurassa. Ja siis, siitä päivästä mä vaan aattelen et Will sai varmasti ainaki kuolla silleen rauhas että se tiesi sen varmana että mä en tulis jättään sitä koskaa, että mun rakkaus sitä kohtaan oli niin suurta että se ei loppuisi ikinä. William sai kuolla mun läsnäollessa, sen ei tarvinnu olla yksin... aika epäreiluu tosin, kuka sit olis pitämäs mua kädestä kun mä kuolen?
oon varautunu kuolemaan yksin, silleen et mun vanhemmat on jo aikaa sitte kuollu ja mä oon vanha, ryppynen, kiukkunen ja ruma ku mikä. Mut ainaki mä tiedän että mulla on sillon mun seuranani se ajatus että kohta mä taas oon Williamin kanssa. Will aina sanoi että se on niin paha ihminen et jos taivas ja helvetti on, Will joutuu sinne helvettiin. En oo koskaa kertonu tästä kauheesti keillekkää, mutta siis mä uskon että taivas ja sellaset on olemassa. Niinku, maailmas on niin paljo kaikkee mitä mä en vaan voi käsittää... ja siis mua fiksummatkaa ei voi käsittää niitä asioita, joten miten se vois ees olla mahollista että tällanen paikka ois olemassa ilman jotain sellasta suurempaa voimaa, sellasta Jumalaa. En mä oikein osaa sanoo uskonko mä siihen Jumalaan, mutta mä jotenki haluaisin että sellanen olis, että kaikki ei vaan loppuisi tähän mitä maan päällä on. Joten mä uskon että William on jossain taivaas oottaas mua, ei helvetissä, ei kukaa voisi laittaa sellasta ihmistä helvettiin. William rakasti mua, se teki mun vuokseni kaikenlaisii uhrauksia, se vietti elämänsä auttaen muita ihmisiä siel oikeudessa ja sit opettajana, ei sellanen ihminen voi olla niin paha et se joutuis helvettiin.
Tosin, jos se sit kuitenki joutuu sinne helvettiin ja mä meen taivaaseen, mä kyl pyydän et saisko lipun tonne alakertaan ku siis miksi mä muka haluaisin olla iäisyydessä koko lopun maailman aikaa ilman Williamia miettien et paljokohan se kärsii siel ikuses kadotukses. Mielummin mä meen sinne kärsimään Williamin seuraksi ku antasin sen kärsii siellä yksin...
Mut en mä voi noista asioista puhuu kauheen paljoo, ku siis en mä tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mä vaan toivon että tää kaikki ei lopu tähän ja että me voidaan viel tavata ja olla onnellisia yhessä. Siitä mua on nyt muistuttamassa tossa molemmissa ranteissa noi tatuoinnit, kertomas siitä ajasta minkä mä sain olla sen verran etuoikeutettu että mä tunsin William Ramsayn, että mä rakastin sitä ja se rakasti mua takas. Aina ku mä katon mun käsiäni, mä muistan sen ajan, mun käsissäni on merkkinä noi tatuoinnit ja se kihlasormus. Kun mä töissä vaikka pysähdyn juomaan kupin kahvii, mä usein kattelen vaan mun käsiäni ja hymyilen itekseni. Mun työkaverit eka kummaksui sitä, aattelivat kai että ton pitäis nyt vaan unohtaa jo se Will, mut kyllä ne ymmärsi sit mua. Ne tajuu että en mä vaan voi unohtaa sellasta ihmistä joka oli mulle niin tärkee.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка