Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка8/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10

Luku 19, jos luulitte että paska onni loppuis, olitte vääräs.
Me ehittiin olla kihloissa jotain pari vuotta ennen ku se tapahtu taas. Mä olin kotona sillon, William sanoi että sen on vähä huono olla, silleen et sitä vähä oksetti ja sillä oli jotenki voimaton olo ja oli vähä tavallaan vaikee hengittää. Se oli onneksi lauantai, koska muuten Will ois halunnu lähtee varmasti vaan töihin, mutta sillon mä sentään pystyin vaikuttaan asioihin pakottamalla Williamin lääkärikäynnille koska jo tossa vaiheessa mä vaan tiesin että ei vittu taas se tulee. Siitä oli jo niin monta vuotta ku sen sydän viimeks temppuili. Mä sanoin et vien sen sairaalaan ja niin me tehtiin, se ei ees laittanu vastaan, ilmesesti se itekki tajus tilanteen vakavuuden. Ajettiin ihan rauhassa sairaalaan ja siellä se huomattiin et joo, sydänkohtaus sillä oli taas tulossa, nyt se sentään sai lääkkeitä tarpeeks ajoissa et se ei joutunu ihan totaalisen huonoon kuntoon. Ja niin William jäi sinne taas tutkittavaksi. Mä ajattelin että ne antaa sille taas uusia lääkkeitä ja sit se ois taas ok vähintään jotain vuoden, mutta nyt ne halus tehä entistä tarkempia testejä. Sillon me saatiin se sit tietää. Williamilla oli joku synnynnäinen sydänvika joka oli vaan jääny huomaamatta koko ton ajan. Ne lääkärit sanoi et ne ei vaan voi tehä sille mitää. Sen sydän vaan rappeutuu vähitellen, tulee infarktia infarktin perään kunnes William vaan kuolee.
Mä olin ihan vitun hajalla. En mä voinu itkee enkä mitää, mä vaan katoin niitää silleen että vittu te vaan vedätätte meitä, toi ei voi olla totta. Me ollaan molemmat vasta jotain nelikymppisiä. Ei William voi vaan kuolla. Ne sanoi että puoli vuotta on jo paljo Williamin sydämen kunnolla. Niinku puoli vuotta. Mulla olis vaan puoli vuotta aikaa päästää mun elämäni rakkain ihminen menemään. Tietysti ne taas anto Williamille sellaset lääkkeet että niillä herättäis henkiin vaikka zombin, mutta ei nekää ikusesti Williamia pitäis elossa. Will oli ihan rauhallinen myös kuunnellessaan sitä lääkäriä. Me vaan puristettiin toistensa käsiä ja mä tiesin et Williamiin sattui se. Mä tiesin että ei se haluaisi vielä kuolla ja jättää mua yksin, mutta seki yritti olla vahva mun vuoksi, ihan niinku mäki olin vahva sen vuoksi.
Sitä mä vaan ihmettelin että miten vitus se ees oli mahdollista että tota ei oltu huomattu jo sillon ku Will oli saanu ekat sydänkohtauksensa. Ehkä ne idioottilääkärit oli sillon vaan kattonu Williamin suvun sairaushistorian ja sulkenu pois sen mahollisuuden että se ois joku perinnöllinen sairaus. Vielä tänäki päivänä se on mysteeri et mistä helvetistä Williamille oli päätyny sellaset geenit että se sai tollasen sairauden. Mä en koskaa uskaltanu sanoo sitä ääneen Williamille mut mulla oli epäilykseni... katos ku Will ei ihan kauheesti näyttäny isältään. Sillä oli kyllä äitinsä nenä ja pisamat, mutta sen isälla oli musta tukka, tai siis se vähä tukkaa mitä sillä oli enää jäljellä, ja ihan tummat silmät ku Williamin tukka oli punanen ja silmät siniset ja ihan eri muotoset ku isällään tai äidillään. Vihjaan tässä siis sitä että ihan hyvin vois olla mahollista et Williamin isä ei oiskaa se henkilö jota me kuviteltiin sen olevan... mut hyvin piti siinä tapaukses Willin mutsi salaisuutensa, ei kertonu ees sillon ku sen poika sairastu vakavasti.
Niin me sit mentiin kotiin ja William sanoi että se haluaa jatkaa töitään. Se kyllä jätti puolet kursseistaan pois et sillä oli vähä lyhyemmät työpäivät ja töitä vaan kolme kertaa viikos. Ne piirustustunnit ei ollu mitää kauheen vaikeita pitää muiltakaa joten se siirsi ne sitte joillekki muille opettajille ja jatko ite pelkästään sen taidehistorian kanssa. Se ei vähentäny niitä töitään niinkää siksi että se muka sit eläis kauemman vaan ihan vaan siks että sit se ehti olla mun kanssa suuremman osan niistä viimesistä päivistään. Sillon me ei enää tapeltu. Jokanen riidan aihe josta ennen oltais vedetty kauheet kilarit tuntu niin mitättömältä. Tuntu et olis ihan turhaa tapella jostain ja tuhlata meidän viimesiä yhtesiä kuukausia, viikkoja... päiviä siihen et me vaan tapeltais. Joten me vaan oltiin yhdessä. Istuttiin sisällä meidän kodissa ja katottiin leffoja ja kuunneltiin musaa.
Välillä Will sai niitä oireita ku sen sydän yritti toimia väärin, mut se sai ne kuriin lääkkeillä ja menemällä pienistäki oireista sairaalaan. Ja niin se aika vaan kului. Meni puoli vuotta. William oli yhä elossa ja mä vaan joka aamu kiitin jotain Jumalaa, johon en oikeen ees ollu varma uskoinko, siitä että William oli tänäki aamuna heränny ja siinä mun kanssani, mun vierelläni. Jotenki William oli enemmän ok sen koko asian kanssa, se sanoi mulle että mä oon vahvempi ku se, että mä kestän sen kyllä että mä menettäisin sen, ja että se ei olisi kestäny mun menetystä. Musta tuntuu että se vaan koitti lohduttaa mua... vaikka mun olis pitäny olla se joka lohduttaa Williamia. En mä ollu se joka oli kuolemassa.
Myös mun vanhemmat yritti antaa kaiken tukensa. Ne yritti myös ettii joitain parannuskeinoja, mutta kyllä neki sen tiesi että se oli ihan turhaa. Se Williamin sairaus oli joku periytyvä juttu niinku jo kerran aiemmin kerroin ja kun me yritettiin kysyä siitä Williamin vanhemmilta, mutta ne vaan sanoi että sitä ei ollu kellää muulla niiden suvussa. Mikä tuuri, Jumala tais todella inhota Williamia, tai mua... koska se halus viedä mun elämäni sisällön pois. No ei niinkää, mä en syyttäny sitä, niinku mä jo kerran sanoin, mä kiitin sitä jokasesta päivästä mitä mä sain lisää Williamin kanssa.
Seuraavan puolen vuoden jälkeen tuli vastaan vuoden merkkipaalu ja Will oli yhä elossa, se oli siis eläny jo tuplat siihen verrattuna mitä sen elämältä oli povailtu. Ei se silti sitä tarkottanu että olis tapahtunu joku ihana ja mahtava ihme, Williamin kunto paheni tuolloinki koko ajan, mutta ainaki se paheni paljo hitaammin ku mitä ne lääkärit oli alun perin olettanu ja ennustellu. Me elettiin päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, ja koitettiin vaan olla positiivisia. Me yritettiin vaan elää silleen että voitais olla normaaleja ne vikat ajat, että meille jäis molemmille hyvät muistot siitä ajasta.
Mä en koskaa oikeestaan halunnu puhuu siitä Williamin kans, tai kellekkää muullekkaa, et William oli kuolemas, musta tuntu et kyllä se kuolema tulee vaikka ei puhuttais siitä yhtää mitää, mut silti Will koitti välil puhuu siitä mun kans. Niinku kaikkee et miltä se musta tuntuu et tuun jäämään yksin, että oonko mä ihan kunnossa ja miten aion jatkaa siitä sit ku Will on kuollu. Se vaan koitti huolehtii että mulla ois sit kaikki hyvin vaikka sitä ei enää olis. Se myös koitti opettaa mulle joitain asioita joita mä en koskaa tehny, niinku tiskikoneen käyttöö tai muutaki ruuanlaittoo ku kahvin keittämistä ja pizzan tilaamista. Will käytti tosi paljo aikaansa siihen et se valmisteli mun elämää sen kuoleman jälkeen. Varmisti et mun mutsi olis auttaas mua ja kaikkee. Mä yritin sanoo sille että ei sen tarvii tehä sellasia, ku mä vaan halusin uskoo ihmeeseen, siihen et Will jäis kuitenki eloon viel pitkäksi aikaa, et me kuoltais yhessä kurttusina pappoina kaheksankympin tienoilla ja oltais saatu viettää yhes pitkä ja hyvä elämä. Mä aattelin et jollain kerralla ku Will kävis lääkäris, ne ei sanoiskaa ett joo sä oot taas vähä huonommas kunnos, vaan ne sanois että oho, mitä tää kaikki on, sähän oot parantunu täysin, kuin ihmeen kaupalla. Sitä ei koskaa tapahtunu, kuten arvata saattoi. Joka lääkärikäynnin jälkeen ne sanoi että okei kuntos on yhä huono mutta tosi hienoo että ei vielä oo menny tosi huonoksi.
Joskus siinä just noihin aikoihin ku oli kulunu jo vuosi siitä et Williamin muka piti kuolla, me alettiin elää aika normaalisti. Sillee et kumpikaa ei kauheesti ajatellu sitä kuolemista. William teki vaan puolta työviikkoo ja mä kävin töissä ihan normaalisti. Will tuli joskus vapaapäivinään kattoon ku me pelattiin firman jalkapalloo sen baarin porukalla yhtä tilitoimistoo vastaan. Siin baarin yläkerras oli päivisin sellanen tilitoimisto jossa oli kaiken maailman villapaitasia silmälasipäisiä nörttejä töis, mut hitto ne oli hyvii potkiin sitä palloa. Meidän voitot meni matseissa aikalailla tasan, joka toinen kerta me voitettiin ja joka toinen kerta ne. Sit aina häviäjäjoukkue tarjos kaljat voittajille ja silleen. Se oli hauskaa vaikka en ihan kauheesti liikunnasta perustakkaa. Mut hei, jos voitti sai ilmasen kaljan, niin kyllä se sai motivaation kasvaan. Will tapas istuu siel kentän sivussa ja piirtää meitä ku me pelattiin, niistä kerroista ku Will oli siellä mul on vaan hyviä muistoja. Se oli jotenki niinku ois ollu lapsi taas ja tehny jotain hienoo, ja sit ku onnistui, teki vaikka maalin, sit pysty kattoon sinne katsomoon missä oli joku joka oli siitä sun saavutuksesta ylpee, vaikka se saavutus oiski ollu vaan joku ihan turha pallon potkaseminen verkkoon. Ei sellaset saavutukset maailmaa muuttanu, mutta se ku William nosti katseensa paperista ja laski kynänsä hetkeksi taputtaakseen mulle muutaman kerran oli niin hienoo että sen takia musta tuntu aina niinku oisin voittanu jonku maailmanmestaruuden.
Joskus tosin jos oltiin käyty eka baaris ja sit vasta mentiin potkiin sitä palloo ja Will oli päässy vähä hiprakkaan, se ei enää hillinny itteensä vaan huusi ja raivos siellä että tuomari on nuija ja eikö teillä oo silmiä pääs puolustakaa nyt saatana! Mut hei, ihan ymmärrettävää, Will oli kuitenki britti ja kaikki tietää millasia britit on ku tulee puhe jalkapallosta. Musta tuntuu et niil on perimässä sillee valmiina oottaas kaks eri persoonaa, toinen on se niiden normaali luonne ja toinen on tarkotettu siihen et se pääsee valloilleen heti ku niiden verkkokalvoilla näkyy valkonen pallo jossa on mustia viiskulmioita. Sillee et se tietty kuvio herättää sen niiden uinuvan luolamiehen niiden sisältä ja ne vaan alkaa huutaan ja raivoon ja laulaan juomalauluja. Ei sellanen pallon potkiminen nyt oikeesti oo niin tärkeetä ku miten britit sen kans käyttäytyy, siis sehän on vaan yks ainoo pallo ja sitte kauhee lauma aikusia miehiä juoksee sen peräs ihan into piukeena ja yleisössä väki viel kehtaa olla ihan muna pystys sellasesta typerästä karnevaalista. Musta jalkapallos oli vaan kivaa se että sain ilmasta kaljaa ja tein Williamin ylpeeksi musta... paitsi joskus sain sen suuttuun muhun jos en pelannu tarpeeks hyvin.
Usein noiden pelien jälkeen Will sit lähti vaan kotiin eikä tullu sinne baariin. Tai sit se vaan käväsi pikasesti baarissa ja lähti ja jätti mut omien kavereitteni seuraan. Se oli ihan jees, Will tartti tasasen päivärytmin ja tarpeeks unta et se pysyis kunnossa ja siks se sit lähti vaan nukkuun vaikka oliski ollu ihan jees jos seki ois hengannu mun kaverieni kans.
Luku 20, turha luku jossa kerrotaan jotain mikä ei masenna ketää.
Noihin aikoihin Will ei enää paljoo matkustellu, se pelkäs, ja mä pelkäsin, et se sais jonku kohtauksen kesken reissua ja sit se ei sais oikeenlaista hoitoo siel jossain missä ei ois sen omaa lääkäriä, mut kyl me siinä kerran käytiin Suomes, verestääs muistoja. Siel oli oikeesti siis meidän luokkakokous, molemmat meistä oli saanu kutsun ja me ilmotettiin et okei me tullaan. Me lennettiin suomeen Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja mä yhä mietin että miks vitussa se on Helsinki-Vantaan lentokenttä, niinku, eikö se kenttä ollu Vantaalla, joten mitä vittuu siinä nimessä teki se Helsinki. pääkaupunki vaan halus kaiken kunnian lentokentästä jota sillä ei ees oo. Typerää touhua. Ja sit sieltä me otettiin juna ja mentiin sillä sinne kaupunkiin meidän koulun lähellä. William oli varannu meille hotellin siitä kaupungista, se ei halunnu mennä sinne saareen yöpymään, siel ei oisi ees ollu hyviä ravintoloita tai mitää pentikin myymälöitä. Mä en tajuu mikä niissä Pentikin lautasis oli mikä Williamia niin kiihotti, mut joka vitun kerta ku me käytiin Suomes, se osti ainaki kakskyt lautasta kotiin viemisiksi.
Sillon alkupääs meidän suhdetta mä ymmärsin kyl hyvin sen halun ostaa vitusti lautasia, kato joka riidan aikana hajos ainaki kaks ku William alko heitellä mua niillä, mut ei me enää tehty sellasta, me tapeltiin sillee vähä... sivistyneemmin tohon aikaan. Joten meidän kaapit vaan pursus erilaisia lautasia. Ihan niinku Will ois kuvitellu et ne saakelin kalliit posliinit oli jotain kertakäyttösii et yhen käytön jälkeen ne on vaan pakko laittaa pölyyntymään johonki ylähyllyille ja ostaa uudet.
Se kyl perusteli sitä lautasten tarvetta mulle sillä että kesään ja talveen tartti erilaiset astiastot... mut en käsittäny et miks ne tartti joka vuoden kkesälle ja talvelle uudet. Noh, olihan Williamilla sitä rahaa niin kai sen sit vaan oli pakko saada kuluttaa sitä johonki turhuuksiin.
Siel me sit vaan maattiin hotellilla sinä aamuna ku ois pitäny lähtee sinne lautalle joka ois vieny meidät sinne saareen ku mä vaan läpällä sanoin Williamille et ei mennäkkää minnekkää, jäädään tänne ku ihan mulkkuja ne meidän kaikki entiset luokkakaverit kuitenki oli, en mä ees tykänny niistä kenestäkää. Ja ihme tapahtu ja Will sano et okei. Me tilattiin vaan aamupala huoneeseen ja maattiin siel koko päivä eikä tehty yhtää mitää. Illemmalla kävästiin nopeesti siel saakelin Pentikis ja sitte jossain sarjiskaupassa ku Will halus nähä nykyisen suomalaisen sarjakuvatarjonnan ja sarjakuvataiteen tason ja sit mentiin ravintolaan syömään. Se oli sellanen tanssiravintola jossa jotkut ihmiset tanssi ku ihan live orkesteri soitti niille musaa. Will katteli sinne tanssilattialle just sen näkösenä et sitä ois huvittanu tanssia, mut en mä ny ois kehannu julkisesti alkaa nolaan itteeni. En mä osaa tanssia, joten Will ei ees pyytäny mua. Me vaan syötiin ja sit käytiin vähä kävelyllä yhen joen rannas. Se oli syksyä joten siellä ulkona oli jo melkosen koleeta ja pimeetä ja se joen ranta oli valaistu tosi kauniisti ja tuntu hyvältä käveleskellä siel Williamin kanssa.
Sen kävelyn jälkeen me sitte mentiin takasin meidän hotellille ja mun on vaan pakko myöntää, se oli paras luokkakokous mitä oon koskaa skipannu.
Kun me sitte taas oltiin myöhemmin takas Pariisis me vaan istuttiin kerran kotona ja kuunneltiin joitain Williamin musiikkeja, eli siis kaikkee tosi melankolista ja hidasta, ei ollenkaa mun tyylistä mut ei ny mistää pahimmastakaa päästä, sellasta perus ok musaa jota pysty kuunteleen paremman puuttees ja siks et Will ny sattu tykkään sellasesta. Will oli sillon laittanu koko kodin kauniiksi, siel oli kynttilöitä pöydäl sekä olkkarin että keittiön puolella ja parvekkeella pari lyhtyy jotka näky vähä ikkunaverhojen raoista. Meillä oli sohvapöydällä molemmilla oma lasillinen punaviiniä, sen ku piti ilmesesti tehä hyvää sydämelle... tosin Will nyt vaan sattu tykkään punaviinistä ja mä ny join sitä paremman puuttees, ku ei ollu oluttakaa.
William siinä katteli mua hetken ja sit se yhtäkkii kysy tanssisinko mä sen kanssa. Mä en kyl tanssi koskaa, mä oon tosi huono siinä, niinku kerroin tos jo kerran aiemmin, mut sillon mä sanoin että okei, ku siis ei siel ollu ketää ees kattomassa joten ehkä mä juuri ja juuri kestäisin sen, niin mä siis ajattelin. Ja me tanssittiin. Me noustiin sohvalta ylös ja pidettiin toisistamme kiinni ja tanssittiin sen haikeen ja melankolisen musiikin tahtiin. Ei se ollu ku sellasta typerää heilumista niinku lasten mehudiskoissa, sellasta et halattiin ja hoiputtiin vaan vähä kömpelösti puolelta toiselle, mut en mä ollu mikää tangokuningas, en mä mitää tanssia osannu, toi oli siis sitä että mä yritin tehä parhaani ihan vaan ku Will halus että mä tanssisin sen kanssa ees sen yhen kerran... vois oikeestaan sanoo et sen yhen viimesen kerran. Se oli niinku meidän viimenen tanssi.
Oli se tosin kans meidän ensimmäinen tanssi, meidän piti tulla nelikymppisiksi ennenku Will sai ees sen ensimmäisen ja viimesen tanssinsa mun kanssani, mut ei se mitää. Me tanssittiin siis ja mä kuiskasin sen korvaan et mä rakastan sitä. Ja sitku pari biisii oli menny ohi, me mentiin sohvalle istuun... ja yhtäkkiä, ihan tyhjästä vaan Will alko itkee. Mä olin tienny ihan paniikis että mitä vittuu sattuuko johonki ja pitääkö soittaa ambulanssi mut se sanoi et ei se siks itke. Vaan ihan sen takii vaan ku se rakasti mua ja ku se ties että se joutuu luopuun musta. Mä otin sen syliini ja halasin sitä pitkään ja sanoin et ei sen tarvii musta luopuu, sehän vaan kuolee ja sit se ei enää ees muista mitää. Ku ei sit oo enää aikaa niin se ku se oottaa et mäki kuolen tuntuu ihan joltain parilta minuutilta vaik siihen menis monta kymmentä vuotta. Musta tuntuu silti et Will itki siksiki ku se suri sitä et se tiesi et mä joudun pian elään ilman sitä, et mä joudun luopuun siitä.
Mä suutelin sen poskia vähä, ja pyyhin sen silmii mun paidan hihoihin ja sit me käveltiin käsikädes makuuhuoneeseen ja kaikki oli jotenki hidasta ja herkkää ja kaunista. Mä kuulostan kyl ihan homolta ku kuvailen tätä mut hei, homojahan me siinä oltiin ja homosti me toisiaan koskettiin. Eikä mua haitannu tippaakaa olla homo. Mä rakastin Williamia ja siinä ei oo mitää pahaa että mä myös rakastelin sen kanssa. Sitähän se rakastelu on, että näytetään paljonko rakastetaan, että kaikki tapahtuu sillee symbioosissa ja kummanki on vaan hyvä olla. Will oli ihan liikuttunu koko sen ajan ja niin olin mäki, mut en mä itkeny. Mun piti olla vahva ettei Williamin tarvis huolehtia musta. Et se vaan uskois että kyllä mä pärjään.
Ja vaikka tää onki tosi typerä ajatus, mun on pakko myöntää että vielä tolloinki mä yhä toivoin että Will vaan paranis jos se lopettais turhan huolehtimisen ja jos mä saisin helpotettua sen oloa tarpeeks paljo.
Me oltiin tollon neljäkymmentäkolme vuotiaita. Tosta päivästä kului noin kolme kuukautta siihen kun William todettiin kuolleeksi.
Luku 21, kuinka mun elämäni loppuu.
Se päivä oli ihan niinku mikä tahansa päivä, elettiin silleen tavallaan veitsenterällä niinku aina, et mulla oli puhelin valmiina et voin soittaa ambulanssin jos on tarvis ja muuten kaikki oli normaalia. Mä kysyin aamulla Williamilta miten se voi, niinku kysyin sillon joka aamu. Se sanoi että se oli ihan okei ja mä pussasin sitä ja lähin töihin. Kaikki suju just niinku joka ikinen aamu ennen sitä päivää, siinä päiväs ei ollu mitää mikä ois viitannu mihinkää tragedioihin, ei ollu mitää pahaenteisiä pilviä tai sellasta outoo tunnetta mahanpohjassa että kaikki ei olis hyvin, kaikki tuntu kaikin puolin normaalilta. Tein siinä töitäni johonki kolmeen asti ihan rauhassa, kiinnitin sillon just uusia valoja kattoon, Noël oli tilannu jostain Saksasta sellaset uudet valot joilla sai heijastettua lattiaan kaikenlaisii kuvioita, se sano et niillä saa hyvin erilaisia tunnelmia, ja mä olin ihan samaa mieltä. Mä siis laitoin valoja kattoon ja otin vanhat valot pois ja Claude, joka oli meidän työporukan pisin, autteli mua siinä hommassa ku kattoon kiinnitettäessä on hyväksi että on apuna joku joka on tarpeeks pitkä yltään sinne ylös asti. Jossain siinä ku olin just tullu syömästä mä sit sain puhelun. Se oli tuntematon numero ja mä säikähdin ihan perseettömäksi, olin ihan paskajäykkänä ku vastasin ku aattelin et nyt Will ois taas sairaalas. Mutta se puhelu ei ollu sairaalasta vaan siel oli joku saatanan lehtikauppias joka halus että tilaisin jonku vitun perhelehden jota suositellaan kaikille nelikymppisille. Mä tiuskasin sille että en oo sen kohderyhmää ja löin luurin korvaan. Rasitti ku se tollee säikäytti mut täysin turhaan.
Siit kului ehkä kymmenen minuuttia kun mun puhelin soi uudestaan, taas tuntematon numero, ja mä vastasin jo valmiiks kyllästyneenä, aattelin et se soitti uudestaan ku meni sekasin et missä se meni siinä kaupustelulistassaan. Mutta ei, se oli sairaalasta. William oli haettu ambulanssilla meiltä kotoo sairaalaan ja se oli ilmeisesti tällä kertaa tosi pahas kunnos, niinku, oli se ennenki ollu tosi huonos hapes mutta nyt tää oli kuulemma jotain vielä pahempaa. Reilusti enemmän ku koskaa aiemmin.
Mä koitin hillitä kaasujalkaani ku ajoin sairaalaan, ne sanoi et Will oli ihan elossa mut voi huonosti. Et ne ei tienny paljonko aikaa olis jäljellä ja että pääsiskö se kotiin vai ei. Ne oli soittanu mulle heti ku Will pääsi sairaalaan eikä ollu ehtiny viel tehä mitää kokeita. Mä pääsin sairaalalle ja kävelin mahollisimman rauhallisesti Williamin luo, mä en halunnu omalla panikoinnillani säikäyttää Williamia tai saada sitä huolestuun mun jaksamisestani. Se makas sängyssä huonona ja näytti tavallistaki kalpeemmalta. Normaalisti sen iho oli kalpee silleen kauniilla tavalla mut nyt se oli niinku joku kummitus, se näytti vähä kuolleelta. Mä tiesin sillä hetkellä että nyt se ois menoa. Nyt se ei enää tulis kotiin, nyt se eläis viimeset päivänsä sairaalassa ja kuolis pois ja se olis vain ajan kysymys miten nopeesti mä menettäisin sen. Mutta mä sysäsin sen ajatuksen mun mieleni perukoille enkä antanu Williamin nähä sitä. Mä vaan hymyilin sille ja kysyin mitä oli tapahtunu.
Se kerto et se oli ollu töissä käymässä, ihan vaan hakemassa joitain papereita kun sille oli tullu vähä huono olo. Se siis oli päättäny lähtee kotiin lepäämään ku ei se olo silti niin paska ollu et olis pitäny olettaa mitää vakavampaa, vähä vaan sillee voipunu ja väsyny tunne. Ajaessaan se oli jo alkanu tuntee jalkansa hieman puutuneiksi mutta se oletti et se johtu vaan siitä että se istu ja niin se vaan käveli meidän kodin portaat ylös niin et se pääs sisään meidän asuntoon eikä tuntenu siinä vaihees vielä muuta ku sitä voipuneisuutta ja jalkojen puutumista. Will kerto et se oli ehtiny olla siellä vaan jotain puoli tuntii kun se huomas että sen jalat oli puutunu melkein tunnottomiksi ja se oli päättäny soittaa ambulanssin, mutta noustessaan sohvalta sen jalat oli vaan pettäny alta. William oli joutunu miltei ryömimään eteiseen voidakseen soittaa itelleen sen ambulanssin hakeen sitä, sen jalat ei vaan ollu enää toiminu.
Mä puristin Williamin kättä ja se nauro vähä heikosti ja sanoi et ei tarvi puristaa niin lujaa, kädet toimii viel ihan hyvin. Mäki nauroin vähä sille, tottahan se oli, mä vaan olin niin peloissani. Mut paras tapa päästä peloistaan yli oli vaan vitsailla hieman ja nauraa, juurikin niin ku me sillon tehtiin. Illemmalla ne lääkärit kertoi et Williamin sydän oli heikentyny niin paljo ettei se jaksanu enää pumpata kunnolla verta jalkoihin asti joten sen jalat lakkas toimimasta. Toi oli siis yksinkertaistettu versio niiden puheista, oikeesti ne selitti ties miten paljo siitä rappeumataudista joka Williamin sydämessä oli ja toi oli se osuus minkä mä pystyin ymmärtään ilman ongelmia. Ne sanoi meille sen mitä mä olin jo arvannu, Williamin sydän tulis vaan lopettamaan toimintansa siinä seuraavien päivien aikana ja ei ollu enää jäljellä mitää mitä sille me oltais voitu tehä sen asian muuttamiseksi.
Mä pyysin lupaa saada jäädä Williamin luokse siksi koko ajaksi ja ne sanoi että se on ihan ok, ne tiesi et se olis Williamille rankka kokemus kuolla yksin, joten ne anto mun jäädä sinne pitään sille seuraa. Yksin kuoleminen on lohdutonta puuhaa ja ne lääkärit tais vaan olla ilosia et Williamilla oli ees joku joka haluski jäädä sinne sen kans vaikka tilanne oli niin rankka. Ei kaikki jaksais saattaa toista sen viimesten päivien läpi vaikka ne rakastais sitä miten lujaa, joten kai mä sit tosiaan olin jonku verran vahva ku mä silti pystyin siihen. Ja niin mä muutin viikoksi sinne sairaalaan. Mä soitin äidilleni että se kävis hakemassa meille kotoa joitain tavaroita joita Will ja minä tarvittiin ja kaivattiin. Se toi muutaman kirjan ja Williamin piirustusvälineet, mun läppärini ja vähä puhdasta vaatetta. Niiden avulla me rakennettiin itellemme koti sinne sairaalan kalseaan vihertävään ja rumaan huoneeseen. Mutsi ja faija toi sinne Williamille kukkia ja Will harmitteli ettei voinu laittaa niitä siihen design-vaasiinsa jonka se sillon osti ku mä olin tuonu sille kukkia ihan ekaa kertaa. Me lainattiin vaasia sairaalalta ja laitettiin ne kukat siihen ikkunan eteen.
Ironista kyllä, ne leikkokukat kesti siinä ikkunalla pidempään ku William sängyssään. Siellä me sit vietettiin aikaamme kattomalla leffoja mun läppäriltäni ja istumalla vierekkäin siinä vähä liian kapeella sängyllä. Mä nukuinki siel Williamin vieressä vaikka se sänky oliki periaattees tarkotettu vain yhelle ihmiselle ja ne lääkärit sanoi etten sais nukkuu siinä ku saatettais vahingos repästä se joku letku irti joka oli laitettu neulalla sen kämmenselästä läpi tiputtaan suolaliuosta ja lääkkeitä suoraa Williamin vereen. Mut William sanoi niille vaan että jos se saa valita sen väliltä et saako se suolaliuoksia vai saako se nukkua kihlattunsa vieressä niin vieköön lääkärit koko tiputuksen pois ja niin ne sit suostu siihen että mä sain olla siel Williamin vierellä. Me vaan haluttiin olla yhessä ne viimeset päivät.
Mä kävin suihkussa siel sairaalalla ja ne hoitajat toi ruoan Williamin lisäksi mulle. Mä en poistunu siit Willin huoneesta ku just sen pikasen suihkun ajaksi ja sit tulin takas. Välil saatoin käydä hakees sille jotain mut siihen se loppuki. Williamilla oli välillä tosi pahoja kipuja sen rinnas, sellasta puristusta ja se sanoi et se kipu säteili käsiin ja selkään ja niskaanki. En ihmettele et sattui, sen koko sydän oli lopettamas toimintaansa. Kolmantena päivänä siel sairaalassa ne laitto Williamille sellaset laput rintaan kiinni, sellaset jotka seuras jatkuvasti sen sydämen lyöntejä. Siinä sängyn vieressä oli sellanen pahaenteinen näyttö jossa oli joitain vipuja ja katkasimia ja sit siinä näkyi mustalla pohjalla sellanen kultanen viiva joka näytti miten Willin sydän löi. Kaikkihan on nähny sellasen joskus TVssä, sellasen näytön jossa ne sydämenlyönnit kulkee ja se piipittää niiden mukaan ja jos se sydän pysähtyy se alkaa huutaa suoraa huutoo sellasta kimeetä ininää.
Noh, toi laite oli vaan hiljaa, se ei pitäny mitää ääntä, kai senki sai sillee äänettömälle niinku jonku puhelimen, se vaan näytti sitä sydänkäyrää ja se käyrä ei näyttäny tippaakaa siltä millanen se oli aina telkkarissa. Ne sydämen lyönnit ei tullu tasasesti. Ne oli heikompia ja harvempia, välillä se sydän löi muutaman kerran ihan kunnollaki mut joskus se jätti ihan reilusti lyöntejä välistä. Mä en halunnu kattoo sitä ruutua joten mä käänsin sen pois päin meistä. Mä sanoin Williamille et ne hoitajat kuitenki näkee ja kuulee sen siel omassa kopissaan ja mä en vaan halunnu tietää miten huonos kunnos Will oli. Mä vaan halusin nähä sen miten Will oli elossa ja hymyili mulle ja nauro mun kanssani, vaikkaki se nauru oli heikkoa. Kaikki Williamissa oli sillon vaan niin heikkoa... paitsi sen tahto pitää mut onnellisena. Vaikka sen keho oli kaikin puolin heikko, sen mieli oli vahva ja se rohkaisi mua kertomalla mulle että kaikki tulee menemään hyvin ja että mä pärjään varmasti ilman sitä.
Kyllä mä lupasin pärjätä, mä en vaan ollu ihan varma halusinko mä sitä. Musta tuntui et jos... tai siis kun Will kuolis, mä vaan haluaisin jäädä kotiin sänkyyn makaamaan ja oottaa että mäki kuolisin. Mutta William pakotti mut lupaamaan että mun pitää jatkaa elämistä. Että mun pitää vaan jatkaa ja olla niinku aina enneki, tehä töitä ja elää vanhaksi meidän molempien puolesta. Mä sanoin sille että en pystyis koskaan enää rakastaan ketää muuta, että mä en vaan voisi ees kuvitella että mä edes yrittäisin seurustella jonku muun kanssa. ja William sanoi että se on siitä onnellinen, se sanoi että sen ei saisi olla onnellinen siitä, mutta kai se vain oli sitten niin itsekäs että se haluski että sai olla Devonin ainoa.
Ja niin se oli. Se oli aina ollu mun ainoani ja sitä se tulis aina olemaan.
Kun me oltiin oltu kuus päivää sairaalassa William sanoi mulle aamulla että se oli viime yönä nukkunu huonosti, mä kysyin tietty miksi, epäilin että oisin valvottanu sitä levottomilla unillani, mut se vastas että siksi kun se kuolee tänään. Mä menin hiljaseksi, mä en olis halunnu uskoo sitä, mutta päivän edetessä mä tiesin että se tulis oleen totta. Me katottiin yks jakso jotain brittiläistä TV-sarjaa jonka kattominen oltiin alotettu siellä sairaalas, sellasta Sherlock Holmes juttua, Williamin mielestä se Sherlock oli ilmeisesti komee tai jotain ja se piirsi siit muutaman kuvanki siel sairaalas ollessaan. Tona päivänä sen oli vaikee keskittyy siihen ohjelmaan kun sen rintaan sattui niin usein.
Puolen päivän aikoihin mä laitoin sen tietokoneen pois ja jäin vaan tuolille istuun Williamin viereen ja nojailin siihen sen sänkyyn. Lääkärit kävi siinä useemman kerran lääkittees Williamia ja ne oli tosi hiljasia. Ne tiesi ettei se jaksais enää pitkään joten ne vaan yritti vähentää sen kipuja, mutta Will sanoi et ei saa antaa sille liikaa lääkkeitä, se halus olla järjissään viimeset hetkensä mun kanssani. Ja siis ei ne kivut ilmesesti niin pahoja ollu, sellasia vihlasuja vähän välii, ja ne väheni iltaa myöten... Joskus kuuden maissa illalla William sanoi että sen käsivarret tuntu pistelevän vähä. Se koitti piirtää jotain kuvaa musta nojaileen siihen sänkyyn mutta sen sormet oli liian puuduksissa joten se sanoi että siitä tuli huono. Musta se kuva oli kaunis, se kuvas jotenki niin hyvin Williamia sillä hetkellä vaikka mallina olinki ollu minä, se kuva oli hieman epätäydellinen, kaunis mutta hirveän hauras, lyijykynän viivaa tuskin näki kaikissa kohdissa kun kynä oli vaan hiponu hieman paperin pintaa. Mä sain silti suostuteltua Williamin oleen repimättä sitä vaikka se kovasti väittiki että se oli huonoin asia mitä se oli koskaa piirtäny. Ei kovin Willin tapasta et se anto mun säästää sen kuvan, mutta se kai oli vaan niin väsyny ettei se jaksanu enää mitää, sen huulet oli jotenki oudon kalpeet ja hieman kylmät kun mä suutelin sitä. Sen huulten ympärillä oli tavallaan sellanen valkea alue, niinku joku ois tehny siihen valkosella rajauskynällä sellasen häivytetyn rajauksen, se näytti oudolta.
William kysyi multa näyttääkö se ihan kauheelta, ja siis sillä oli ihan kauheen tummat silmänaluset, iho oli kalpee ku ite kuolemalla ja kaikkee, mutta sen silmät oli yhä kauniit ja siniset ja se oli yhä William, joten mä sanoin että musta se oli kaunis, eikä mun tarvinnu ees valehdella. Siinä vaiheessa mä en enää pystyny oleen vahva. Mä vaan aloin itkee ja toistaa että mä en kestä ilman sitä. Mä vaan hajosin siihen paikkaan ja itkin painaen päätäni Williamin vatsaa vasten ja se silitti mun tukkaani. Mä en tiä itkikö se, en mä nähny mitää naama siinä sen peittoa vasten ja se rauhotteli mua vähä tärisevällä äänellä kun mä vaan pyysin sitä olemaan kuolematta. Kyllä mä nyt tiedän että turhaahan sellanen oli, ei toista pysty pyytään olemaan kuolematta, mä vaan silti tein niin, pyysin että se jäis, sanoin että se ei vaan saa kuolla ja se vaan ei saa jättää mua, että mä voisin kuolla sen puolesta jos se vaan haluais, mutta ei se halunnu. Se sanoi että se on hieman itsekäs, mutta siitä on parempi että se saa ite kuolla ennen mua, että se ei joudu kestään sitä että se olis maailmas yksin. Ja se sanoi että mulla on perhe ja ystäviä joten mä jaksan, ja mä tiedän että Will rakastaa mua vaikka se olis kuollu. Niillä perusteilla mun siis oli määrä jaksaa elää.
Sitä kesti pitkään, et mä itkin välillä ja välillä vaan vakuuttelin Williamille että mä rakastan sitä ikusesti. Mä vaan halusin että se tietäis sen varmasti, että se vois viimesillä hetkilläänki olla onnellinen. Ne ihan viimeiset tunnit on mulle tuskallisia ees muistella. Nytki mä vaan itken ja mun sydämeen sattuu vaikka siitä on jo aikaa, mutta ei sellasesta voi päästä yli että menettää koko elämänsä sisällön tolleen. En mä tiä miten paljo mun pitäis kertoo siitä miten Willin viimeset hetket meni, vaikka oikeestaan sen tapahtuman takia mun piti mennä sille psykologille joka käski mun alkaa kirjottaan tätä. Tuntuu niinku se ois mun velvollisuus kertoo niistä viimesistä hetkistä tarkemmin, mutta en mä itekkää muista sitä kaikkee.
Mä vaan muistan sen tunteen, sen sellasen musertavan paineen rinnassa joka oli sekä ihan järjettömän suurta rakkautta, että loputonta ikävää ja surua siitä että kohta Will ois poissa. Yhdeltä yöllä mä sain viimestä kertaa sanoa Williamille että mä rakastin sitä ja se hymyili mulle ja sulki silmänsä... se kai osas jo odottaa että kohta se kuolee, tai sitte se oli liian väsyny enää jatkaan. Mä nousin suuteleen Williamia vielä kerran ja se hymähti hieman, ihan vaan merkiksi siitä että se oli yhä hereillä ja tunsi sen, mut ei se jaksanu enää kai sit vastata mitää kunnollista. Sit mä käännyin kattoon sitä monitoria, sen sydän löi vielä sillon harvakseltaan ja mä vaan kuiskailin sille kaikkea siitä miten tärkee se mulle oli, kaikkea sellasta mitä mä rakastin siinä, sen ääntä, sen ulkonäköö, sen kaikkia tapoja, sekä niitä hyviä että pahoja.
Musta vaan tuntu että maailmasta olis loppumassa aika kesken enkä mä koskaa ollu ehtiny sanoo Williamille tarpeeks monta kertaa että se oli mulle tärkeintä koko maailmassa.
Jossain siinä yhden ja kahden välillä yöllä sen sydän sitte pysähtyi sillä aikaa kun se nukkui. Kun lääkärit tuli sinne vähä kahen jälkeen, ne sanoi että siinä monitoris ei näy enää mitää. Ne tarkasti Williamin kunnon ja totes sen kuolleeksi. Koko sen ajan mä vaan pidin sitä kädestä ja itkin hiljaa. Sitten ne lääkärit sanoi että ne jättää mut hetkeksi yksin Williamin kanssa, että saisin tulla pois sitten kun olisin valmis. Mä itkin siinä Williamin vierellä koko sen yön, siihen asti että ne sieltä sairaalasta soitti mun vanhemmat pakottamaan mut pois Williamin ruumiin viereltä. Mä olin aina kuvitellu että eka tärkee ihminen joka multa kuolis pois olis joku mutsi tai faija, nehän oli vanhojaki, mutta ne oli ne jotka autto mua pääseen eteenpäin Williamin kuoltua. Ne oli vasta vähä yli kuudenkympin, ei kukaa kuole niin nuorena. Mut miks William kuoli sitte vain nelkytkolme vuotiaana?
Vasta varhain aamulla mä siis lähin Williamin luota. Mä tiesin et en mä vaan voisi jäädä siihen sen ruumiin luo ikusesti, ei se ollu enää William, vaik se ulkosesti näyttiki siltä. Se oli enää pelkkä tyhjä kuori, sellanen hieman kylmä ja kalpee. Se oli viimenen kerta kun mä näin sen, hautajaisis ei ollu mitää avonaista arkkua tai mitää. Mä en pystyny soittaan Willin vanhemmille, mun porukat hoiti kaiken tollasen. Mä vaan menin kotiin ja kaaduin meidän sängylle ihan helvetin väsyneenä. Kuoleminen se oli raskasta touhua vaikka mä olin vaan sivustaseuraajana. Noh, ainaki Will oli nyt päässy lepäämään joten totesin että munki oli nyt aika levätä vähä. Mä siis nukuin, nukuin varmaan jotain päivän putkeen, siel sairaalas oli ollu huono nukkuu joten mulla oli univelkaa viikon ajalta. Siinä vähä ennen ku mä nukahdin, mä muistan sen tunteen ku mä melkein olin hetken helpottunu et Will oli nyt kuollu. Mä sain vihdoin nukkuu rauhassa ja sen ei tarvinnu enää olla tuskissaan, ja heti sen ajatuksen jälkeen tuli kauhee syyllisyyden tunne, miten mä ees voin olla helpottunu et Will oli nyt poissa. Sit mä itkin hetken ja nukahdin.
Mä heräsin vasta seuraavana yönä, oli pimeetä mut keittiöstä loisti valo jonka olin unohtanu päälle. Hetken ajan mun mieles häivähti ajatus että oliks Will heränny ja menny keittiöön tekeen jotain, mut sit mä muistin että se oli kuollu. Mut valtas taas ihan kauhee epätoivo. Mä itkin jälleen kerran. Tollon mä en oikeestaan ees tehny muuta ku itkin vähän välii, mä itkin kaiken takii, kahvipannu oli liian likanen ku Will ei ollu pesees sitä, mä sain istuu ruokapöydäs huonos ryhdis ku Will ei ollu ojentaas mua istuun selkä suorana, keskipäivällä ei tullu TVstä Emmerdalen tunnaria ku kukaa ei ollu siel kattomas sitä. Vittu mä olin aina vihannu Emmerdalea, se sen ohjelman tunnariki oksetti mua, mut Will tykkäs siitä ja katto sen aina... Mut tollon mä itkin jopa sen vuoksi et kukaa ei ollu kattoos sitä rasittavaa paskaa meidän telkkarista.
Tollon mä itkin jokasesta asiasta joka muistutti mua siitä maailman ihanimmasta miehestä jonka mä olin just menettäny.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка