Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка7/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10

Luku 15, kun mä kerran menin sanoon et Will on musta kaunis.
Kyl mä sen sille aina välil sanoin, et se näytti musta hyvältä, mut en mä oikeestaan koskaa käyttäny sellasii sanoi ku kaunis. Sellasii enemmänki ku hyvännäkönen tai siisti. Mut kerran ku se oikein draamas jotain peilin edes pisamistaan mä sanoin sen sille ihan suoraa, et musta se on kaunis. Mut sen sijaan et se ois ollu tosi otettu ja kaikkee se vaan sano että ei saa häiritä sen ulkonäkökomplekseja kertomalla tollasia ”kauniita valheita”. Mä niinku sanoin sitä kauniiks ja se väitti et mä valehtelen ihan vaan miellyttääkseni sitä. No mä sanoin sille silleen tosi järkevästi että mietis nyt pari kertaa et sanosinko mä sellasen sanan ku kaunis jos mä en oikeesti tarkottais sitä. Sit se mietti sitä, ja ihan vitun kauan miettiki ennenku se ilmesesti päätti uskoo mua.
Sit me siin vähä pussailtiin, lällyiltiin ja halailtiin ja sit se sano että mä näytän hyvältä ja se ei oo niin sellanen ”traditionaalisesti kaunis” ja mä menin sanoon et no onneks mä tykkään sit vähä oudomman näkösistä. Ei ois saanu sanoo niin vaikka tarkotinki sillä vain ja ainoostaan kaikkee hyvää. Se veti siit jonku herneen nenäänsä ja meni murjottaan sohvan nurkkaan niinku joku viis vuotias uhmaikänen kakara joka ei saanu haluamaansa action mania joululahjaksi. Ja mua turhautti, ku mä yritin kehuu sitä, mä yritin kertoo miten se on musta kaunein mitä mä tiän ja että mä rakastan kaikkee siinä, sen ulkonäkööki ja kaikkee, mut kuitenki sain aikaan vaan taas jonku riidan tai mykkäkoulun.
Mä menin keittään kahvii. Tollasta Williamin kehuminen oli suhteellisen usein, se veti herneen nenään jostain pienestä lipsahduksesta jolla mä olin tarkottanu vaan hyvää. Niinku sillon kerran ku se oli lihonu. Sitä oli ihan vitun vaikee kehuu ku se löysi joka kehusta aina jonku piilomerkityksen jonka mukaan se olis muka jotenki paska ja huono ja ruma mun mielestä. Typerä Will, en mä ois sen kanssa jos se ois mun mielestä paska, huono ja ruma. Se oli musta upee, älykäs ja kaunis.
Illalla ku me mentiin nukkumaan se kömpi ihan mun viereen, niin se aina joskus teki, et makoiltiin kylki kyljes hetken aikaa, tosin ei sillon ku oltiin mykkäkoulus, joten tolloin se oli aika erikoista. Se kuiskas mulle et kai se on vaan kateellinen. Mä en eka tajunnu mistä se puhu. Kato Williamin kans ollessa riidat pitää unohtaa nopeesti ja hyvät asiat miti muistaa niin pitkään ku mahollista. Jos mä oisin ollu pitkävihanen, ei meidän suhteesta ois koskaa tullu mitää. Mut kyl mä sen muistin sit ja mä sanoin sen sille et se on musta oikeesti ihan vitun kaunis, niinku kaunein kaikista mitä mä tiän.
Ja niin me vaan maattiin siinä jonku aikaa kunnes Will sano et kato nyt ku on talviki niin pitäis varmaan nukkuu tällee lähekkäin et ei kuolla hypotermiaan. Se se vasta oliki harvinaista. Normaalisti William nukku toises pääs sänkyy ja mä toises pääs. Se sanoi että se ei saanu nukuttuu jos mä makasin liian lähellä, että se tartti omaa tilaa et se pysty nukkuun hyvin. Sillee se tapas nukkuu, ihan sängyn reunalla selkä muhun päin ja joskus meidän välis oli viel joku peittoki rullalla jos mä olin ollu liian halukas illalla ja Williamilla oli aikanen herätys aamulla.
Ei mua ois haitannu nukkuu lähekkäin, mä olin tottunu nukkuun vähä missä sattuu, katos ku mä olin keikoilla joutunu nukkuun ihan missä vaan, kaiken maailman paskoissa sängyissä. Ja olin mä kotonaki tottunu siihen et välillä Devon nukkui sohvalla, mikä oli sinänsä aika kummallista. Katos ku se kämppä oli mun, se sänky oli mun, ja okei, oli se sohvaki mun, mut miks mun piti lähtee pois omasta sängystäni nukkumaan sohvalle jos meillä oli riitaa? Varmaan siks että mä suostuin siihen. Mä annoin Willille mielummin sit periksi koska sillee riita loppu nopeemmin. Ja kyl mä sain nukuttua sohvallaki, ihan niinku tollon sain nukuttua ihan hyvin William kainalossani. Harmi et se ei suostunu nukkuun sillee lähekkäin kovin usein, mä oisin tykänny siitä, mut olkoon. Sit ku se oli harvinaista herkkua niin se tuntu sillon harvoin entistä erityisemmältä ku joskus se suostu nukkuun ihan mun lähellä, sillee et mä kuulin sen hengityksen ja sydämen lyönnit.
Ja tunsin sen potkut mun sääressäni ja heräsin yöllä siihen että mun suu oli täynnä sen hiuksia, mut ei se haitannu. Jos mun tarvi syödä jonku hiuksii unissani niin William oli mun eka valinta.
Will oli mun eka valinta myös siihen et kuka sai suunnitella mulle tatskan. Mä olin alkanu tossa noihin aikoihin haaveileen uudesta tatuoinnista ja olin puhunu siitä Williamille ja sit se kysy et saisko se tehä mulle suunnitelman siihen. Tietty mä siis annoin sen tehä sen, olin tosi otettuki ku se halus tehä mulle sellasen palveluksen. Me juteltiin vähä et millasen kuvan ottasin, mä pyysin et se ois jotain musaan liittyvää ja jo seuraavana päivänä sil oli luonnos valmiina. Se oli hienoin luonnos mitä mä olin koskaa nähny, siitä tuölis sellanen tatska et sellasta ei olis kellää muulla.
Siin kuvas oli niinku sellanen vanha ja retro C-kasetti ja sit sen ympärillä oli kuulokkeet, sellaset isomman puoleiset joita mäki käytin aina, ei sellasii typerii nappikuulokkeita vaan kunno head phonesit, sellaset kaikin puolin yhtä retrot ku se C-kasettiki siinä, se kato sit kertoi siitä mun menneisyydestä ku mä jo ihan nuoresta asti olin tykänny musasta ihan hulluna, löytäny siitä musiikista sen tavan purkaa tunteitani tai jotenki käsitellä niitä. Niin mut siis takas selittämään sitä tatskaa, katos se niiden kuulokkeiden johto kiertää siinä kivasti ja siin on takana viel sellanen joku bannerin tapanen juttu jossa luki et La musique est partout, musiikki on kaikkialla. Se sopi vaan kaikilla tavoilla mun makuuni ja mun elämäntyyliin ja mun työhön ja kaikkeen. William tosiaan tunsi mut hyvin.
Se tatska käytiin sit hakkauttaas mun ihooni, tohon vasempaan käsivarteen kyynärpään alapuolelle. Myöhemmin mä kyl jouduin sitä käydä vähä korjailees sitä ku se haaleni kauheen nopeesti, kävin eri paikas ku sillon sen korpin kanssa joten se tyyppi ei vaan osannu tatskata niin hyvin, mut se on silti yhä tosi hieno, etenki korjailujen jälkeen, katos korjailut teetin taas Remyllä.
Noihin aikoihin meidän elämä oli suhteellisen helppoo ja mukavaa. Me oltiin yhessä ja ei oltu eroomassa. Mä tiesin jo sillon että William oli se jonka kans halusin olla lopun elämääni, mut sillon mä en tienny miten lyhyeks se elämä melkein jäis. Ei siis mun kohalla mut Willin.
Luku 16, ku kaikki alkaa meneen vituiksi.
Mä olin kerran ihan normaalisti kotona tekees töitä, eli istuin olkkarissa työpöytäni äärellä, tuijotin näyttöö ja kuuntelin musiikkia luureista. Yleensä en olis ees huomannu et mun puhelin soi koska tapasin pitää musiikkii niin isolla että melkein alku tärykalvot vuotaa verta, mut sillon mä huomasin. Kato se puhelin sattu oleen siinä ihan lähellä ja mun silmiin osu et se vilkku siinä. Se oli joku outo numero ja ajattelin et se olis kuitenki joku turha lehtikauppias. Mä vastasin. Ja vittu musta tuntuu et munki sydän pysähty ku sain siel puhelimes kuulla et Will oli töis saanu sydänkohtauksen. Siis... sydänkohtaus, kakskytäyheksän vuotiaana, ei kukaa saa sydänkohtausta niin nuorena. Se joku Williamin sihteeri kerto mulle mihin sairaalaan Will oli viety ja mä lähin sinne siltä seisomalta. Hyvä et ehin pukee paidan päälleni ku jo ryntäsin mun autooni ja lähin sinne sairaalalle. Laitoin vaan kengätki jalkoihin ilman sukkia, siitä hyvästä sainki iltaan mennes kivat rakot jalkoihin, mutta ihan sama. Mun rakot ei kyl tuntunu missää siihen verrattuna et William oli saanu sydänkohtauksen. Matkal sinne sairaalaan mä vaan mietin et miten se voi olla mahollista, William oli tosi terve, ei ollu ylipainoo eikä mitää, se kävi kerran päiväs lenkillä ja söi enimmäkseen tosi terveellisesti. Ja siis ei sillä sillon ollu ees ollu niin paljoo töitä tai mitää. olihan sillä välillä liikaa töitä, välillä se oli melkein öitä siel toimistollaan ku se selvitti asioita perinpohjasesti. Mutta ei sillon. Sillon oli just takana suhteellisen helppo viikko, miten se ees oli mahollista et se oli saanu sydänkohtauksen?
Siel sairaalalla mä vaan etin nopeesti käsiini jonku joka osas kertoo minne Will oli viety ja pääsin näkeen Williamin. Se oli taas ihan kunnossa, se oli saanu joitain lääkkeitä ja istu sängyllään ja hymyili mulle... ja vakuutti et se on taas kunnossa, tosin se näytti paljo väsyneemmältä ku yleensä joten mä tiesin et se vaan esitti olevansa ihan ok. Mua oksetti, tuntu niinku kaikki toi ois ollu unta. Että Will ihan huvikseen istuis sairaalan sängyllä ilman mitää sen suurempaa syytä, ei Will voinu olla sairaana, mä olin se joka söi huonosti ja valvo epätasasesti ja polttiki jotain kymmenen vuotta. Mä kyselin kaikilta mitä oli tapahtunu, lääkäreiltä ja kaikilta, mut kukaa ei osannu selittää ennen ku oltais tutkittu lisää. Ja kyllä ne tutkiki. William jäi sinne yöksi ja mä en suostunu lähteen kotiin vaik se yritti pakottaa, lopuks ne sai mut lähteen kotiin ihan vaan sillä et Will sano et se ei sais nukuttuu jos oisin siel ja niin mä lähin. Ja kotona mä googletin kaiken mahollisen tiedon sydänkohtauksista suomeksi, enkuksi ja ranskaksi ja luin niitä melkein koko yön. Mä nukuin sillon ehkä loppujen lopuks jotain pari tuntii ennen ku heräsin, soitin töihin et en pääse tuleen ja menin takas sairaalalle.
Jo parin päivän päästä Will pääsi kotiin ja viikkoo myöhemmin se kävi kuuntelees millasii tuloksii ne oli saanu sen testeistä. Sil oli ilmesesti synnynnäisesti aika korkee verenpaine ja heikko sydän, huono yhdistelmä siis. Mut sitä syytä et miksi sen sydän oli huonos kunnos ne ei tienny. Se vaan oli, ilman mitää kunnon syytä Williamin sydän vaan oli tosi heikko. Se lääkäri suositteli Williamille et sen pitäis ottaa vaik lomaa tai jotain ja rentoutuu enemmän ja olla rauhallinen, mut Williamin tuntien mä tiesin heti et sitä ei tulis tapahtumaan. Se sai kans joitain verenpainelääkkeitä joita sen piti vetää ainaki seuraava vuosi. Loppujen lopuks siinä kävi sillon niin et se söi niitä lääkkeitä ihan lopun elämäänsä... Willin verenpaineen kans ei vuosi riittäny mihinkää.
Otti se sit lomaa hetkeksi, oikeestaan siksi et sen työpaikal ne pakotti sen oleen vapaalla viikon ja mä otin kans lomaa siks aikaa. Mä halusin kato ite vahtii et Will ei riekkuis liikaa ja pilais hyvää lomaa stressaamalla muista asioista. Mä yritin parhaani mukaan tehä sen puolesta kaikkee mitä se anto mun tehä, hakee sille kaikkia juttuja ja sillee. Ja koitin saada sen tyyliin kattoon vaan leffaa mun kans sohvalle et se vähä rauhottuis. Mä olin ihan helvetin huolissani, mut toisaalta sil oli lääkitys joten mä päätin uskoo et ne lääkärit tiesi mitä ne teki. Et se lääkitys sit pitäis Williamin kunnossa.
Mä menin sillon jopa pari kertaa lenkille Willin kans ihan vaan ku halusin nähä et se ei rasita itteensä liikaa siel ja ku mä olin mukana, ei se oikein pystynykkää rasittuun. Mä ku en viitti juosta jos ei oo pakko, joten me vaan käveleskeltiin sillee hitaasti siel puistos joka oli meidän korttelista seuraavana. Ihan käsi kädes ja kaikkee, silleen niinku pariskuntien kuuluuki. Sellanen yhessäolo oli meille aikalailla uutta, me ei yleensä tollee käveleskelty yhessä mut sillon ku tehtiin sitä, se oli musta tosi kivaa. Vittu mä vaan halusin niin lujaa pitää Willin turvas, huolehtii siitä. Mä sanoin sen sille sillon jo et mä voin kyl tehä enemmänki töitä jos Will haluis vaik lopettaa työnsä. Et kyl me pärjättäis vaikka Williamin palkka oliki paljo parempi ku mun. Ja siis, mutsi ja faija oli molemmat ihan valmiita tyyliin myymään sielunsa et ne ois voinu auttaa Williamia. Ne oli nähny et se tekee mut onnelliseks ja ne piti siitä. Ja ne oli ihan yhtä huolestuneita ku mäki.
Silleen meni viikko. Oli ihan kivaa olla yhtäaikaa lomal Williamin kanssa, viettää sillee aikaa yhessä. Ja se tuntu voivan paremmin päivä päivältä joten mä luotin lääketieteeseen ja mä luotin Williamiin. Että se osais lopettaa ajoissa jos sen tulis liian tukala olla, jos tuntuis et ois tulossa toinen sydänkohtauks.
Viikon jälkeen Will palas töihin, jatko samaa rataa ku ennenki mutta verenpainelääkityksen kanssa, joten oletin et se sit jaksais paremmin. Oli se virkeempi, se lyhyt loma oli tehny hyvää meille molemmille joten mä päätin uskoo et nyt asiat ois hyvin. Ja oli ne ihan hyvin joo. Mut parin vuoden päästä, ku William oli vasta kolkytäyks, se teki viimesen keikkansa syyttäjänä. Se tapaus tuli Williamille vähä niinku sillee tutun tuttujen kautta. Kato sen mun työnantajan Noëlin kumppani Charnell pyys Williamia syyttään sen bestiksen Alecin paskaa poikakaveria Jonathania siitä et se oli tyyliin hakannu Alecin uuden poikakaverin Emmanuelin. Kuulostiko tarpeeks hankalalta? No voin sanoo et se oli kyl just typerää. Olin tavannu sen Alecin pari kertaa ja vittu se vaikutti ihan idiootilta. Jotenki sellaselta ihme löyhäpäältä jolla ois siin kokoajan hyvä poikakaveri siit Emmanuelista, mut silti se vaan sääti ja sääti sen saakelin Jonathanin kans. Ilmesesti Jonathan oli vaan jotenki niin ihana ku se oli sellane vaarallinen ja kauhee kusipäämulkku.
Mut siis sitä Jonathanii Will sit syytti vikana hommanaan ja voitti sen jutun ja melko pian sen jälkeen se sai toisen sydänkohtauksensa. Sen lääkkeet oli lopetettu joskus puoli vuotta sitä ennen ja se oli taas uuvuttanu ittensä uudestaan työllään. Taas mulle soitettiin sen töistä ja kun mä näin sen numeron mä tiesin heti mitä on tapahtunu, mä vaan pelkäsin siinä vastatessani et se ois tyyliin kuollu tai jotain. Mä vaan toivoin et se ei ois kovin vakavaa. Mä lähin töistä kesken kaiken ja taas kerran mä sain kaahata sairaalalle. Tällä kertaa William oli selkeesti huonommas kunnos, se makas siel sängys kaiken maailman letkujen pääs ja mun sisälmyksiin sattu ihan helvetisti kattoo sitä. Mä oisin halunnu huutaa sille et vittu kato nyt, miks et relannu ku vielä voit, mutta mä vaan menin sen luo ja otin sen kädestä kiinni ja sanoin et kyl kaikki vielä hoituu parhain päin.
Se oli rankkaa aikaa, Williamin lääkärit sano sille et nyt se lopettaa työnsä tai kuolee ja hetken mä pelkäsin et se mielummin kuolis ku lakkais tienaamasta rahaa ja jäis mun palkkani armoille, mut se suostu siihen. Se otti loparit täydellisestä työstään ja oli tyyliin ekaa kertaa elämässään oikeesti työttömänä. Mä otin taas viikon lomaa et sain oltuu Williamin kans ja iteasias samoihin aikoihin se vitun Jaakko, se Willin vanha fuckbuddy Suomesta muutti Ranskaan. Ilmesesti se sai joitain kuvittajan ja graafikon töitä täältä Pariisista. Mut siis vaik viel pari vuotta sitte mua ois vituttanu et se muutti sinne mut nyt, mä olin oikeestaan aika ilonen. Nyt Pariisis oli joku jonka kans Will voi vaan hengata, ne oli sopinu vanhat riitansa ja oli vaan kavereita ja mä luotin Williamiin täysin et se ei pettäis mua... ja muutenki... William tais siinä vaihees olla jo vähä liian vanha Jaakolle, se tuntu nimittäin tykkäävän aika paljo itteään nuoremmista.
Mä kyl vähä esitin sillee kuivaa Jaakon seuras, en mä ny vaan voinu yhtäkkii olla ihan ok sen kans vaik oikeesti musta oli hienoo et se oli Williamin tukena. Meil oli jotain yhteistä Jaakon kans, me molemmat välitettiin Willistä ja musta Will ansaitti kaiken mahollisen hyvän mitä sille joku voi antaa.
Sillon ku Will jäi työttömäks mun mutsi kans kävi meil usein tapaas Williamia ja tarjoutuus et se vois auttaa sitä siivoon mut Will kohteliaasti kieltäytyi joka kerta. Ei siks et se ei ois halunnu rasittaa mun äitii vaan ihan vaan siksi et sen mielestä ees mun mutsi ei ois siivonnu tarpeeks hyvin Williamin standardeihin nähden. Tosin mä ymmärrän Williamia, musta tuntuu et mutsi ei ees osaa siivota, meil on kotona aina käyny siivooja. Mut ei, ei mulla ja Williamilla, ees ammattimainen siivooja ei riitä, vain ja ainoostaan William on maailman ainoo ihminen joka osaa siivota tarpeeks hyvin.
Luku 17, kun William oli työttämänä kotivaimona ”nyrkin ja hellan välissä.”
William oli yhteensä pari täyttä vuotta kotona tohon aikaan, ihan vaan työttömänä. Se oli siistiä, aina ku mä tulin töistä kotiin, Will oli laittanu ruokaa ja siivonnu koko talon ja kaikki oli muutenki hyvin. Me oltiin sillon kyl onnellisii ja William teki enemmän taidetta ku koskaa aiemmin. Se teki tosi paljo maalauksia, sellasia aika synkkiä, mut musta ne oli hienoi. Niis oli kaikkee tosi vihasta ja mä näin et siin sen taiteessa oli sellanen oudon tuskanen tunne mukana. Musta tuntuu et ne kerto Williamin elämästä... mä oon unohtanu kertoo teille yhen jutun. Ei ihmekkää et en ollu kertonu siitä ku se oli sellanen asia mistä mä ja Will ei oikeestaan puhuttu, mut Williamilla oli sen vasemmas käsivarres aika pahat arvet jotka oli tullu selkeesti jostain viiltelystä.
Mä kysyin niistä siltä joskus vasta sillon ku asuttiin yhessä Pariisis, vaikka olin mä nähny ne jo siel lukios ku oltiin kämppiksii. Se sanoi et se oli nuorena tosi vihanen ja sen vaan piti saada purkaa sitä johonki... ja ku se oli sellasen hienon perheen lapsi, ei sa vaan voinu mennä hakkaan ihmisii kaduilla joten se purki vihaansa itteensä. Se ei silti haitannu mua, mä ymmärsin Williamia, mäki olin ollu vihanen nuori vaikkaki mä olin purkanu sen kulkemalla huonos seuras ja tekemällä kaiken just väärin. Musta tuntuu et Williamin piti viillellä itteensä siks et se oli ainoo keino jolla se pysty pitään sen vihansa aisoissa, sillee et se pysty silti pitään yllä täydellisyyden kulissia, et se pysty oleen se täydellinen lapsi jota sen vanhemmat siltä odotti.
Ei se tehny sellasta enää sillon, se aikusena purki sitä vanhaa, ja varmaan uuttaki, vihaansa taiteeseen... taiteeseen tai muhun. Se oli hyvä et se ehti sillon työttömänä maalaan et sil oli aikaa käsitellä sitä kaikkee mitä sillä oli päässään. Will oli opiskellukki sitä taidetta sillon Lontoos ollessaan, joten kylhän se osas sen tekniikan ja sillee... ja se sisältö oli tosi voimakasta. En mä siis tajuu taiteesta oikeestaan mitää, mut kyl mä näin et Williamin taide oli jotenki tosi erilaista ku se taide mitä mä normaalisti näin joissain vitun kuivis galleriois mihin Will mut pakotti katteleen joitain saatanan tylsii maisemia joistain kuralammikoista ja paskasista soista.
Vittu tuli just mieleen, me kerran käytiin Suomes käydessämme kattoos jotain näyttelyy jossa oli suomalaisii taiteilijoita, sellasia oikein kansallisaatteellisia ja joitain Suomen ylpeyksiä ja en voi muuta sanoo ku et oli se vaan hirveetä. Sillee, mä en osaa ite maalata enkä mitää, mut ku mä katoin niit kuvii, mäki tajusin heti et noi ei oo nyt yhtää kohallaan. Siin oli joku vitun peltomaisema jossa oli sellasii vittu koirankopin kokosii latoja. Eikö ne saatanan paskamaalarit osaa kattoo minkä kokoselta oikee lato näyttää. Hei, lato on sen kokonen et sinne mahtuu vaik traktoril sisään eikä joku sellanen pieni leikkimökki johon mahtuu ehkä puoliska lasta leikkiin. Niinku, mäki tajuun enemmän perspektiivisyydestä ku jotku tollaset paskat wannabetaiteilijat. William taas, se oli musta oikeesti hyvä.
Yks asia joka kans kannusti Williamia tekeen tota taidettaan oli kyl se että jotain viikon työttömänä oltuaan se totes että meidän kämppä ei toimi sen harrastusten kannalta kauheen hyvin ja se pyys multa et saako se uudelleensisustaa sitä. No mä tietty lupasin et se saa tehä ihan mitä sitä huvittaa ku ei mulla mitää sitä vastaankaa ollu, kuhan saisin pitää tietokoneeni ja kahvinkeittimeni, mulle kelpas kaikki mitä Will ikinä vois keksii.
Niin meidän olkkari sitte vaan muuttu normaalista olkkarista jossa oli nurkas mun työpöytä normaaliksi taiteilijastudioksi jossa oli nurkas mun työpöytä. Oli siel yhä meidän sohvat, televisiot ja muut, mutta ikkunaseinälle tuli kaikkia Williamin hyllyjä ja maalaustelineitä. Joka paikka täynnä kaikkii maalipurkkei ja pensseleitä ja muuta ihme kamaa jonka käyttötarkotuksesta en tiä yhtää mitää. Ne taulupohjat ja muut sellaset oli ihan helppo ymmärtää et mihin niitä tarvi mut sit sillä oli siel kaikkia ihan ihmeellisii metallisii välineitä ja kaikkii erikoisia litkuja ja liuottimia pulloissa, joista mä en tajunnu et mihin sellasii muka ihan normaalis maalaamises tarvi. Mutta onneksi Williamin oli sit hyvä työskennellä siel ja se sai keskityttyä taiteeseensa tyyliin ekaa kertaa elämässään oikein toden teolla, ilman mitää järkyttävää työstressiä joka häiritti sen luovuutta sillon aiemmin jatkuvalla syötöllä.
Will teki tosi pitkään niit maalauksiaan siinä ja mun mutsi oli sille silleen et pitäsit ny näyttelyn hyvä mies, noi on niin hienoi et niitä kehtais näyttää oudommillekki. Mut täydellisyyden tavottelijana Williamin oli vaan pakko säätää niit kuvii jatkuvasti kohti jotain viel parempaa ties miten kauan ennen ku se sit pysty pitään näyttelyn. Lopulta William sitte meni ja vuokras galleriatilat ja piti näyttelyn, joka oli musta paras näyttely mis oon koskaa käyny. Sen näyttelyn nimi oli ”the french” niinku ranskalainen, mutta enkuksi. Se kuvas kai sit sitä miten William oli britti, puhu englantia ja sillee, mutta oli sit muuttanu ranskaan mun kanssani ja siitä oli tullu ranskalainen.
Mua ei oo koskaa kiinnostanu käydä näyttelyis, mut se oli hieno näyttely. Mä olin Willin seurana siel sen avajaisiski , seisoskelin siel Willin vierellä ja hörpin ilmasta punaviiniä ja kattelin miten ihmisii vaan lappas sisään enemmän ja enemmän, melkein tuntu et ne ei enää ees mahtuis sisään sinne pienehköön galleriatilaan. Mutsi oli mainostanu sitä tyyliin kaikille tutuilleen ja se oli laittanu sen kans sen muotilehtensä menopalstalle, kato päätoimittajan oli helppo lisätä sinne mitä ikinä halus, joten siitä tais tulla suurin osa niistä kävijöistä.
Will sai myytyyki sen näyttelyn jälkeen niinku melkein kaikki niistä teoksistaan, se oli ihan jees, ei ne ois ikinä mahtunu kaikki meidän kämppään seinille tai ees varastoihin. Yhen taulun kohal mua kyl vähä harmittiki ku se lähti jonku randomin matkaan. Siin taulus oli sellanen korppimainen tumma hahmo ja sit siin näky käsi josta vuosi keskeltä verta... ja mä olin ihan varma et se kuvas mua, sitä miten mun kämmenes oli se arpi siit ku teininä löin siit sen veitsen läpi, ja se korppi, aattelin et se tuli siit tatskasta joka mul oli seläs, se tosi iso korppi josta olin kertonukki. Oisin melkein halunnu pitää sen itelläni mut joku porho osti sen, enkä oo sen jälkeen nähny sitä kertaakaa.
Siel näyttelys oli sit ilmesesti joitain tyyppei jostain ihmeen Pariisin taideyliopisto instituutista ja ne oli Williamille silleen et ”Työsi ovat erittäin mieltäkiihottavia ja haluaisimme mitä innokkaimmin työskennellä kanssanne jollakin saralla hyvä herra Ramsay.” Ja ne anto Williamille korttinsa. Will sit selvitti asiaa ja sai tietää et siel yliopistossa oli paikka taidehistorian opettajalle ja niinpä Will sit haki sitä paikkaa. Ja kuten aina, se onnistu siinä mitä se yritti. Kaks vuotta työttömänä oltuaan William siis alotti työt opettajana yliopistossa. Se opetti taidehistoriaa ja piti niille opiskelijoille jotain piirustustuntei joissa piirreltiin joitain alastomia ihmisiä ja kukkavaaseja mallista.
Eka mä olin tietty tosi huolissaan, olin ihan varma et se taas stressais ittensä kuoliaaks ja sais sydänkohtauksen ja tällä kertaa se kuolis, mut ei. Iteasias se oli aika hyvä juttu sille, Will tykkäs siit hommasta selkeesti enemmän ku siitä paskasta syyttäjän virastaan. Se teki töitä aika paljo mut se nautti siitä. Sen palkka ei ollu niin hyvä ku siel lakifirmas mut ei se mitää, se tuli kotiin tyytyväisenä ja piti mut hyvin tyytyväisenä... okei, meniköhän nyt taas vähä liian yksityiskohtaseksi... En oo ihan varma enää mitä sopii kertoo ja mitä ei.

´

Luku 18, William on taas töissä mut tällä kertaa se tekee jotain joka ei oo paskaa.


William oli opettajana tosi pidetty, tosi jännä ku se ite sano et se olis huono opettaja ja että se ei tykkäis muka siitä et pitää kokoajan olla ihmisten seuras, mut kai se sit on eri asia sillon kun saa olla opettaas jotain sellasta mitä rakastaa niin paljo ku Will rakasti taidetta. Se oli iteasias ehkä vähä liianki pidetty siel. Siel koulus nimittäin oli sellanen opiskelija ku Oliver Perrin, tosi laiha ja ihan riutuneen näkönen poika, sellanen perus taiteilijan olonen, tukka värjätty ja vähä rasvanen ja siis ku sanon et se oli laiha, tarkotan kans et niinku tosi laiha. Sen kädet oli niinku jotku tikut, näytti siltä et mä oisin pystyny katkaseen ne ihan tosta vaan paljain käsin. En tiä pitikö se itteensä kivan näkösenä niin laihana mut musta se näytti ihan luurangolta. En sitte yhtää tiä miks, mut jossain vaihees se tuli töihin siihen meidän alakerras olevaan leipomoon ja ku kävin siel joskus Williamin kans, se poika katteli Williä ihan onnessaan, just sillee tosi ihastuneena. Ilmesesti se ei silti ollu mikää vakava ihastus, mua vaan huvitti se, en siis ollu mitenkää mustasukkanen tai mitää sen tapastakaa. Sellanen niin nuori poika, vasta jotain kaheksantoista, ihastunu vanhempaan opettajaansa. Sellasta ny sattuu vähä aina ja William ny oli mun kans ihan vakavas parisuhtees joten ei mun tarvinnu pelätä et siitä mitää tapahtuis.
Ja se ihastus kai meni muutenki helpolla ohi, ei se poika jääny ees mitenkää haikaileen ku se tajus et turhaa sen on ihailla ku Will on mun kans. Parit kerrat se kävi meillä kotonaki, ku se kävi alakerrasta tuomas meille ylös jotkut croissantit Williamin soitettua ja tilattua ne meille suoraa kotiin kuljetettuina. Ei niillä yleensä ollu kyl mitää kotiinkuljetuspalveluu, mutta William oli siel hyvä asiakas, se osti jotain melkein joka päivä, joten me saatiin erioikeuksii.
Se leipomon mies kuulu itekki kans siihen meidän naapuruston väkeen, se ties meistä enemmän ku monet läheisetkää tutut, meidän naapurien keskuudes ku noi juorut liikku nopeesti. Ne ties aina koska oltiin tapeltu ja koska sovittu. Mä oletan et ne siel kuunteli stetoskooppi seinää vasten ihan into piukeena et koska taas tulee hyvää draamaa ja koska mennään pornon puolelle. Ja sit ne käytäväs ja pihalla hymyili sillee merkitsevästi ja joskus joku muori tuli mulle jopa sanoon et pyydäs nyt jo Williamilta anteeksi ku ootte niin monta päivää tapellu. Sellasta kivaa naapurirakkautta ne meille vaan yritti osoittaa, vähä tungettelevaa mut toisaalta ihan jees, ne kuitenki joutu kestään meidän meluamista ku asuivat siellä joten mulla on sellanen olo et niil kyl tais olla oikeus sanoo meille jotain jos oli jotain sanottavaa.
Nyt kerron tähän väliin yhen jutun joka kyl menee tosi rajoille et kannattaako kirjottaa. Ku mä en siis tykkää yhtää kirjottaa mitää kauheen yksityisii asioita, enkä ainakaa mitää intiimei juttui, mutta tää nyt sattuu oleen sellanen tarina jonka muistan tosi tarkkaan ja joka musta on hirveen huvittava. Ku siis, mullahan on naama täynnä lävistyksii, mulla on kaks huulikoruu alahuules, sellaset snakebitesit, sit sellanen bridge läväri nenänvarres, molemmis korvis yhteensä kolme rengasta, sekä rustos et korvanlehes, toises korvas ne on jaettu vähä eri lailla ku toises. Ja sit ei ne siihen viel loppunu, vaan mulla on kieles sellanen tappi ja vasemmas kulmas kulmakoru ja sit viel viimesenä niskas sellanen nape. Googlettakaa niitä jos ette tiedä millasii noi kaikki oli.
Mutta siis mä olin tykästyny lävistyksiin jo teininä, musta uuden lävistyksen ottaminen oli aina sillee jotenki sellanen tosi hieno kokemus. Et ennen ku sen ottaa se vähä jännittää ja sit jälkikäteen tuli aina jotenki sellanen hirveen tyytyväinen olo itteensä, ihan niinku ois saavuttanu jotain kovinki siistiä ja hienoo vaikka oikeesti oli vaan käyny ottaas uuden reiän itteensä.
Mut William ei ihan piitannu mun kaikista lävistyksistä. Se bridge ja nape tais sitä eniten häiritä tai sit se kulmakoru, niistä se ei jotenki tykänny vaikka se oliki niidenki kans ihan ok. Kielikorusta se tais tykätä eniten ihan vaan siks mitä kaikkee sillä pystyi tekeen ja huulikorut tais mennä sen mielestä ihan vaan nostalgian voimalla, niistä toinen mulla oli nimittäin jo sillon ku oltiin lukiossa. Mutta olin siinä sit alkanu puhuun uudesta lävistyksestä mut William ei oikeen syttyny ajatukselle. Se oli sitä mieltä et ei sellasia, et alkasin vaan näyttää tosi typerältä ja kaikkee, mut mulla oli suunnitelma.
Mä ootin et Williamil oli sellanen yks työreissu, ne meni johonki ties minne sen luokan kans katteleen taidetta pariks viikoks, muistaakseni ne lähti Roomaan just sen taidehistorian ryhmän kans ja kiersivät siel kaikki maholliset antiikkiset taidesysteemit joista mä en oo koskaa tajunnu mitää. Se reissu siis tarkotti sitä että mulla oli täydellisen hyvin aikaa ottaa ja parannella yks läväri, ja niin mä kävin ottaas kaikkein jännittävimmän lävistykseni. Sillon olin ihan helvetin hermostunu ku menin hakeen sitä, mutta se oli vähemmän kipee ku oisin uskonu, se oli oikeestaan ihan ok jo parin päivän päästä. Mun kulmakoru aikoinaan otti varmaan vuoden et se parantu kunnolla, mut toi oli ihan helppo.
Mä otin sillon siis prince albertin. Jos joku ei tiä mikä se on, mä selitän. Se on siis genitaalilävistys, toisin sanottuna se on rengas joka roikkuu suoraa peniksen päässä, sillee et se menee siit huipulta sisään ja tulee siit alta ulos. En selitä totakaa nyt kuitenkaa liian tarkkaan mut senki pystyy googlettaan jos ei tee pahaa katella kuvia toisten vehkeistä.
Sit mä vaan oottelin pari viikkoo et se sai rauhas toipuu, ne kyl sano et saa alkaa harrastaa seksii vaikka heti kuhan käyttää suojausta, mutta musta oli silti parempi antaa sen parantuu jonku aikaa. Ja sit parin viikon päästä William tuli kotiin kiukkusena ja väsyneenä. Will oli aina vihanen ku se tuli jostain pitkältä reissulta, johtu varmaan siitä et se oli joutunu oleen pitkän ajan putkeen sillee tosi kohtelias kaikille ja oleen töissä. Ei se ny sillee rasittavaa siit ollu mutta se väsytti sen aina niin totaalisesti et sit ku se vihdoin tuli kotiin, se vaan haluski olla hetken ärtyny ja huonolla tuulella.
Mä nousin tuolistani ja tulin sitä vastaan ja Will vaan näytti tyytymättömältä kodin yleiseen kuntoon tai johonki vastaavaan ja selkeesti se vaan mietti et mistä se vois alkaa valittaan et se sais vähä purkaa turhautumistaan. Mut mä vaan hymyilin sille ja sanoin et mulla on sille yllätys ja alotin vaan avaan housujani. Ja William tietty oletti et voi vittu nyt se vaan luulee et mua kiinnostaa sen kyrpä heti ekana ku tuun kotiin, just niinku olin ajatellukki et se tekis, se vaan tuhahti ja avas jo suunsa sanoakseen et sitä ei huvita nyt tollaset.
Mutta sit se näki sen, mun uuden lävistyksen ja sen silmät laajeni tosi isoiksi... ja sit se hymyili ja pudotti laukkunsa siihen paikkaan ja sano et nyt tota pitää päästä testaamaan.
Kyl me sitte testattiinki, koko lopun iltaa ja kerranki mä olin onnistunu harhauttaan Williamia tarpeeks et se ei ehtiny olla vihanen mulle. Mut joo, se tais olla eka mun lävistyksistä josta se oikeesti tykkäs. Se oli sen mielestä jotain uutta ja tosi jännittävää ja piristi vitsit makuuhuone-elämää ja kaikkee. Ja mä ite oon yhä sitä mieltä et se tais olla mun paras lävistys. Mikä tahansa mistä William tykkäs oli musta sellanen asia mistä mä voin olla ylpee. Siks mä siis kerroin tonki jutun, vaik toi oliki tosi yksityinen ja kaikkee, ja aika intiimi, vittu mähän puhuin just vehkeestäni ties kuinka paljo enkä tasan ois kertonu siitä jos se ei ois ollu asia josta William tykkäs tosi paljo. Kuulostipa typerältä toiki. Noh, kai se kuuluu parisuhteeseen et tykätään sit toisen vehkeestäki.
Okei, nyt lopetan mun... välineistöstä puhumisen tähän. On mulla varmana vielä jotain järkevääki sanottavaa.
Mulkuista puhumisen jälkeen onki hyvä siirtyy puhumaan yhestä kaikkein suurimmasta mulkerosta, eli Jaakosta.Eikö ollukki hyvä aasinsilta, oikeen tunnen itteni ihan saatanan älykkääksi.
Mutta asiaan, niinku mä jo kerran täs myönsin, sen olemassaolo helpotti Williamin elämää sillon ku Will oli vielä työttömänä, mutta pakko mun on myöntää et olin sillee vähä huolissaan niiden ystävyydestä. Kato jos ne oli joskus nainu aikoinaan, se ei ois niin vaikeeta että ne ajautuis siihen uudestaan. Tai siis mä luotin Williamiin ihan täydestä sydämestäni, mutta en Jaakkoon, en sitte tipan tippaa. En mä voinu tietää jos se ois vaikka alkanu yrittään hiplata Williamia heti ku Will ois vähäki selkäänsä kääntäny tai jotain muuta sellasta. Mut siinä jotain vuoden sen jälkeen ku Jaakko oli muuttanu Pariisiin, se löysi itelleenki poikakaverin ja se helpotti mua paljo. Musta tuntui että siinä olis syy joka vähentäis entisestään sitä todennäkösyyttä et Jaakko haluis jotain fyysistä Williamilta. Will kertoili siitä pojasta mulle, se oli joku reilusti Jaakkoo nuorempi, Dominik nimeltään ja ilmesesti tosi mukava ja aika urheilullinen, mutta Williamilla ei ollu mitää hajuu minkä ikänen se poika oli... ja Will kuulosti vähä huolestuneelta.
Mut sit kerran mä näin sen ja Jaakon yhes jossain. Tai siis eka mä näin Jaakon auton, se oli helppo tunnistaa ku se ajo sellasella helvetin isolla citymaasturilla ja sit sellanen ihan kakaran näkönen pieni räkänokka juoksi sinne autolle. Ja mä olin jo ihan varma et okei, nyt Jaakko sit vihdoin näytti millanen pedari se oikein oli, et se sitte houkutteli siinä just jotain kakaraa autoonsa tarjoomalla karkkia tai jotain, mut ei, se kakara pussas Jaakkoo suoraa suulle sen verran ronskisti että se oli selkeesti tehny sitä ennenki ja sitte se vaan nousi skeittilautansa kans kyytiin niin tottuneesti et tuntu ku se ois tehny niin aina. Mä siis kattelin tätä kaikkee omasta autostani ku ootin et William tulis takas autoon jostain leipomosta tai apteekista tai muusta vastaavasta kaupasta johon en koskaa jaksanu ite mennä sisään ja kun Will sit vihdoin tuli takas autoon ja mä osotin Jaakon autoo sille, se vaan sano että ai siinä onki Jaakko ja sen uus poikakaveri Dominik. Vittu mä olin järkyttyny, kysyin Williamilta et onko toi ees täysikänen, mut ei William sitte tienny. Mut ilmesesti se sit oli tarpeeks vanha et se ei ollu laitonta toimintaa? Will sano että se oli kysyny Dominikilta siitä mut se oli vaan loukkaantunu siitä että sitä pidettiin alaikäsenä ja ilmesesti se olivaikuttanu ihan vastuulliselta tyypiltä se Dom. Jaakko sit kai vaan oli löytäny itelleen täydellisen kumppanin, laillisen mutta alaikäsen näkösen.
Hyi vittu, mua ihan puistattaa ajatellakki niitä yhes.
Mut Dominikin olemassaolo aiheutti sen että mä pystyin oleen enemmän rauhas sillon ku William oli tapaamas Jaakkoo. Ne piirsi usein yhessä ja teki joitain sarjakuviaki. Oikeesti ne oli tosi hyviiki välillä ku Will näytti niit mulle. Mä luin niitä ihan mielellään vaikkaki sit aina jossain vaihees Jaakko laitto niihin sarjiksiin joitain ihan ihmeen lonkerojuttuja jotka niinku... raiskas niitä hahmoi ihan randomisti. Niinku mikä vitun pointti siinäki oli että joka ikises tarinas piti tulla joku mustekalahirviö jolla on kauhee mielihalu tunkee lonkeroitaan ihmisten jokaseen kehonaukkoon. Mä oon melkolailla varma et Jaakolla on pahasti muutama ruuvi löysällä sen pääs. Hatunnosto vaan sille Domille et se kestää sellasta saakelin iljettävää friikkiä joka vaan istuu koneella haisemas pahalta, kattoo pornoo ja piirtää mustekaloja raiskaamas viattomia siviiliuhreja. Joo, niinku tästä kaikesta varmaan tajuu, en mä viäkää pystyny pitään Jaakosta.
Kaikkee siinä sit tapahtu, ku me vaan oltiin yhessä. Siinä oli taas sellanen tosi pitkä aika jollon kaikki oli vaan hyvin ja me vaan eleltiin silleen ihan normaalisti. En mä oikein ees keksi siitä ton enempää kerrottavaa ku mitä oon jo kertonu. Meillä oli noita tuttuja, Jaakko, Noël, mun vanhemmat ja sillee.
Joskus Williaminki vanhemmat kävi meillä, mut ne meni aina yöksi hotelliin. Se oli ihan hyvä, meidän kämppä oli sillee iso, mut se oli iso siks et siellä oli ihan vitun isot huoneet, ei sillee et siel ois paljon huoneita. Meillä oli siel oikeestaan vaan kaks oikeeta huonetta. Ku mun työhuone, olkkari ja keittiö oli kaikki yhtä ja samaa sellasta isoo tilaa jossa oli vähä väliseinii, mutta ei mitää ovia tai sellasia. Sit makkari oli erikseen ja se oli tosi iso. Lisäks meillä tietty oli parveke ja sit suihkutilat ja vessa ja sellanen vaatehuone, mut ei ne oo sellasia huoneita joissa vietettäis aikaa, joten niit ei lasketa. Ja vaikka olkkaris oiski ollu ihan hyvin tilaa vaikka yhelle tai kahellekki lisäsängylle, ei William ois antanu laittaa sinne sellasia ku ne ois pilannu sen sisustuksen joka henki esteettistä taiteilijaresidenssimäistä miljöötä tai jotain muuta tollasta tosi snobia.
Noihin aikoihin mä aloin miettii sitä sillee tarkemmin. Ku siis kyl mä tiesin et mä ja Will tultais oleen yhessä meidän elämien loppuun asti, mut mä vaan aattelin että haluaiskohan William siitä jotain todisteita. Niinku Bere aikoinaan halus ihan pakolla päästä naimisiin. Ja mä aloin miettii sitä tarkemmin ja tarkemmin. Siis, me asuttiin Ranskas ja valitettavasti siel homot ei päässy naimisiin joten se oli tietty pois laskuista mut oli siin kaikkee muutaki. Niinku, parisuhteen voi sillee rekisteröidä ja kaikkee...
Kun me oltiin sitte kolkyt kaheksan, mä olin saanu koottua itteni ja kerran kun me vaan istuttiin yhessä kattomas TVtä, sillee et William nojas mun kylkeeni ja mä pitelin sitä kainalossani, mä kysyin siltä tota asiaa ihan helvetin vaikeena. Taisin sanoo sen jotenki silleen et ”Will, tota... mä oon ajatellu että jos, eiku. Will, mennäänkö kihloihin? Mä haluan että sulla on sormessas sormus joka näyttää kaikille että me ollaan yhessä ja sä oot mun ja mä oon sun ja kukaa ei voi tulla meidän väliin ja me tullaan oleen yhessä lopun elämäämme.” Ja Will kattoi mua taas sillee ku se katto mua sillon ku onnistuin yllättään sen ilosesti. Ja siis tietty se vastas siinä kyllä ja kaikkee, ja sit me käytiin lyhyt väittely siitä et mä halusin ostaa ne sormukset yksin vaikka sainki huonompaa palkkaa ku William.
Kerroin nyt kyl pitkän tarinan kauheen lyhyesti, mutta siis se oli vaan jotenki niin kaunis hetki, sellanen että mä melkein haluun pitää sen vaan meidän välisenä. Mä tiän että kun mä vanhenen ja aika kuluu, se muisto tulee himmeneen mun mielessä, sillee et mä muistan sen koko ajan huonommin ja huonommin. En mä nytkää muista sitä enää niin kirkkaasti ku vaikka vuosi sitte, mut niin muistoille kuuluuki käydä. Et ne muuttuu mieles himmeemmiksi ja himmeemmiksi. Jotkut niistä unohtuu täysin mut tärkeimmät jää. Niinku ne hetket ku William on ollu onnellinen, ne hetket on himmenny mun mieles jonku verran mutta sen ilmeen sen kasvoilla mä muistan aina, sen ilmeen mistä mä tiesin että mä olin tehny sen onnelliseks.
No, niin me sit mentiin ja ostettiin itellemme sormukset. Tai siis mä ostin, kerranki sain tahtoni läpi ja voitin taistelun William Ramsayta vastaan. Se tiesi et se oli mulle tärkeetä et sain antaa sille lahjaksi ne sormukset, vaikkaki sit se vittuili mulle sanomalla et sen tarvii ostaa kaikki ruuat ja maksaa laskut koko seuraavan kuukauden ajan... eikä se ees ollu kauheen väärässä, sormusten ostamisen jälkeen mä olin ainalailla köyhä, kato Williamin oli pakko saada parasta mahollista. Nytki ku mä kirjotan tätä ja katon käsiäni, mun vasemmas nimettömäs on yksinkertanen valkokultanen sormus jonka sisällä lukee William Ramsay ja meidän kihlautumisen päivämäärä. Siin sormukses on jo naarmuja ja se teksti siellä sisällä on kulunu vähä reunoiltaan.
Mä en vaan oo ottanu tätä pois ees töissäkää vaikka tiesin että tää menis huonoksi, mä vaan haluan just näyttää sen kaikille aina, et mä kuulun vaan yhelle ihmiselle täs maailmas. Ja se yks ihminen kuuluu mulle, että me kuulutaa toisilleen.
Me pidettiin siinä jopa pienet kihlajaiset. Kutsuttiin mun vanhemmat ja muutama ystävä meidän kotiin juhlimaan. William haki alakerran leipomosta jotain pieniä kermaleivoksia ja suolasia piirakoita ja mä kävin hakees jotain viiniä ja älkää kuvitelkokkaa et mä oisin saanu valkata sen viinin. Will soitti sinne viinikauppaan ennen ku menin hakeen mitää ja varas ne pullot mitä mun piti sit vaan käydä noutaas. Siel juhlissa oli vaan jotain kakskytä ihmistä, ei ees Williamin porukoita, ne ku ei koskaa oikein tykänny musta ja muutenki ne asu briteissä, ei sieltä sit kuitenkaa kato ollu niin helppoo yhtäkkii lähtee Pariisiin. Enimmäkseen siel siis oli vaan meidän kavereita, niinku Noël ja Charnell ja sit muutamia Williamin kavereita ja silleen. Aion nyt sanoo jotain tosi ilkeetä, mut... olin aika ilonen siit että ei jouduttu kutsuun sinne Jaakkoa. Ku siis normaalistihan Will ois halunnu kutsuu sen ku Jaakko oli tyyliin sen paras kaveri, mutta tohon aikaan Jaakko oli iteasias sairaalas ja makas siel jossain koomas. Oon aika huono ihminen ku olin ilonen sellasesta asiasta ku toinen on koomas, mut ei kai ihminen syntisyydelleen mitää maha. Ja siis hei, Jaakko kyl parani siitä että ei mitää hätää, bileet meni ihan hyvin ohi ilmanki sen läsnäoloo.
Mun äiti oli niin onnellinen, se ois halunnu juhlia isomminki ja niin se iteasias sitte tekiki ilman meidän lupaa. Niiden meidän omien juhlien jälkeen äiti järjesti ihan helvetin isot bileet meiltä salaa ja kutsu meidät muka päivälliselle. Ku päästiin sisään, siel oliki ihan järkyttävä karnevaali meneillään, paikalla oli kaikki tutun tuttujen isän siskon kummien kaimat. Mutta siis siitä vaan näki miten onnellisia mun vanhemmat oli, että ne halus juhlii meidän kihlausta kahteen kertaan. Niiden ainoo poika vihdoin kolkytkaheksanvuotiaana meni kihloihin elämänsä miehen kanssa.
Mä olin hidas päättään vähä kaiken, tossaki kihlaukses kesti ihan vitun kauan mut se oli sen odotuksen arvosta.
Viä tänäki päivänä William on mun.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка