Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка6/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10

Luku 12, joka kertoo asiasta joka tarvii ihan oman lukunsa.
Mä hämmennyin, jäin vaan seisoon paikoilleni. Mä vaan tuijotin Williamia ja mun koko kehoni, joka ikinen paikka siinä kihelmöi, mut ei sillee hyvällä tavalla niinku vaik seksissä, vaan sillee kammottavan kylmällä tavalla, sillee että tuntu niinku jokaikinen ruumiinosa ois yhtäkkii painanu pari tonnii ja että ei vaan pystyny uskaltaan liikkuu senttiikää, koska jos mä liikkuisin, mä olin ihan varma et Will lähtis. Se oli sellanen pakokauhu, sellanen että nyt mä pysähdyn tähän ja ehkä aika pysähtyy mun mukana ja William ei koskaa lähe. Seisotaan tässä lopun elämäämme eikä mun tarviikkaa jäädä yksin. Mut eihän asiat niin mee, se oli ihan typerä ajatuski, joten mun oli vaan pakko koota itteni ja kysyy siltä mihin se oli lähös, vaikka mun rintaan sattu odottaa sitä vastausta, mä tiesin mitä se tulis olemaan.
William näytti pahoittelevalta, siihenki sattu, mä näin sen, ja se sano et pois... et se on lähös pois. Ei mitää määritelmää mihin, eikä mulle jääny enää sitä pientä toivoo että Will oiski sanonu et joo tuli yhtäkkii jotain työkeikkaa sori ku unohin sanoo. Ei se unohtanu koskaa sanoo. Se oli meinannu lähtee salaa, sillä aikaa ku mä olin poissa, ihan vaan että mun ei tarvis kestää sitä. Tai ehkä et sen ei tarvis kestää kattoo sitä miltä näyttää ku aikusen miehen sydän murtuu johonki kuuteensataan palaan.
Mä kysyin siltä miksi, ja se vastas, selitti että se ei vaan voi enää jäädä ja mä vaan sanoin ei. Mä en koskaa siis kiellä Williamilta mitää, mä en uskaltaisi, se on liian vahvatahtonen. Ehkä mä siis olin itsekäs tai jotain, mutta mä en vaan halunnu menettää sitä enää. Mä menetin sen jo kaks kertaa typerinä teinivuosina ja mä en todellakaa halunnu toistaa sitä virhettä. Mä siis sanoin sille ”Ei, sä et saa lähtee.” William hymyili, silleen vähä kai liikuttuneena, että mä tosiaan yritin käskee sitä jäämään, että mä tosiaan halusin et se jäis. Ja mä kysyin siltä et mitä se oli mitä se ei saa mun kanssani, mitä sen elämästä puuttuu et sen tarvii lähtee?
Se ei halunnu vastata heti ja mä melkein suutuin sille. Mä olin niin tuskissani et mä puhuinki tuskasesti. Melkein huusin, sihisin hampaiden välistä että ei, ja miks ja et älä mee. Se sanoi mulle et... se ei voi jäädä parisuhteeseen jossa sen tunteisiin ei vastata. Ja mä kysyin et miten niin ei vastata tottakai mä vastaan sen tunteisiin ja se vaan sanoi et ei, mä en muka rakasta sitä. Et se rakastaa mua mut mä en sitä. Ja siis se ei oo totta, ja mä sanoin sen Williamille, mä tartuin sen paidan etumukseen ja melkein paiskasin sen selkä seinää vasten ja huusin et se ei oo totta. Mut se ei uskonu. Se vaan tuntu ihan eri ihmiseltä ku se William jonka mä olin aina tuntenu, se vaan jotenki alistu kohtaloonsa et mä en välitä siitä ja et mä vaan valehtelen sille. Ja mä paiskasin sen seinää vasten uudestaan ja niin tuskasena ku ikinä mä sanoin sen sille ”Mitä mun pitää tehä et sä uskot että mä rakastan sua?”
Sillä hetkellä se oli hyvä et mä pidin kiinni sen paidan etumuksesta, sen polvet tuntu notkahtavan vähä ku se sanoi ”Sanot sen...” Se sanoi sen tosi hiljaa ja se itki. Ja mä sanoin sen. Mä sanoin sen niin monta kertaa ku vain pystyin. Mä rakastan sua William, mä rakastan sua, mä ihan oikeesti rakastan sua... ja samal kun mä sihisin noita sanoja hampaideni välistä Williamin polvet petti sen alta. Mä otin sitä vyötäisiltä kiinni ja pitelin sitä pystys. Pakko sanoo et oli ihan jees et se kans nojas seinää, en mä muuten ois aikusta miestä jaksanu siin pidellä.
Me molemmat kai itkettiin ja mä lupasin sille kaiken, mä vaan puhuin silleen vaikeesti soperrellen et ihme jos se ees tajus mitä mä mölisin. Mä vaan lupasin sille et mä tästälähin kerron sille aina et mä rakastan sitä ja et mä oon enemmän läsnä ja mä kysyn siltä mitä sille kuuluu ja kaikkee. Kun siis mä en koskaan tehny niin. Niinku mä kerroin, mä osotin mun rakkautta ja kunnioitusta pysymällä poissa tieltä ja olemalla hiljaa. Mä en ollu koskaa sanonu sitä Williamille että mä rakastan sitä. Mä vaan olin luullu et se tietää sen, mut miten se sen muka ois voinu tietää. Kai se oli arvannu, mut kun aikaa vaan kului ja kului ja mä en koskaa sanonu sitä, se alko tuntuu siltä niinku Will ois ite keksiny kaiken. Noin mä siis ite oletan et oli käyny. Mä olin ollu typerä, mut jotenki tollasen asian sanominen oli vaan mulle niin vaikeeta.
Kun me oltiin siin vetistelty aikansa, mä nostin mukaani Williamin kaks laukkuu ja vein ne makkariin. ”Sä et tarvii näitä enää, tyhjätään nää.” Mä sanoin sille ja se nyökkäs. Ja siinä mä istuin sängyllä kattelees ku William hitaasti ja tarkkaavaisesti taitteli vaatteensa takas kaappeihin. Mä katselin sen selkää ja sen kasvoja, sen ilme oli itkettyny, hieman haikee mutta silti hirveen vahva. Vahvuutta se varmasti tarvittiki sillä hetkellä kun se päätti jäädä mun luokse, se tiesi sen varmasti että mun kanssa eläminen ei tulis koskaa olemaan helppoa mutta William halus silti tehdä sen nyt kun se tiesi että mä todella rakastin sitä. Siinä mä siis vaan istuin sängyn reunalla ja katselin miten vähitellen ne kaks laukkua tyhjentyi ja kaapin hyllyt täyttyi, mun oli vaan pakko kattoo et se tekee sen. Että se varmasti päätti jäädä, että se ei vaan ajattelis että no mä testaan jos Devon tosta vaik järkevöityis. Mut se rakasti mua ja nyt mäki olin sanonu sen sille. Nyt meil olis käsillä uus alku.
Samalla ku siinä kattelin sen laukkujen purkamista musta tuntu niinku oisin just väistäny varman kuolemantuomion, että mä oisin ollu niin lähellä kaiken menettämistä mut sitte sain sen takas. Ja että se kaikki mitä mulla oli, olis tosi haurasta. Mä olin pitäny meidän parisuhdetta itsestäänselvyytenä. Kyllähän mä tiesin et William rakasti mua joten oletin että se vaan olis masentunu ja jossain vaihees mä saisin korjattuu asian. Kamalaa ajatella et mä olin päästäny meidät niin lähelle eroa ja että se oli kaikki mun syytäni.
Sen loppuillan me maattiin sängyllä yhessä. Juteltiin vähä, mutta enimmäkseen me vaan kateltiin toisiaan. Imettiin sitä läsnäoloo sisäämme ja koitettiin vakuuttuu siitä et me ollaan nyt lähös parempaan suuntaan. Ja mä vaan halusin vakuuttaa itteni, ja Williamin, et nyt me oltais yhessä ikusesti, että Williamin ei tarvis pelätä että se ei ois mulle tärkein ja että mun ei tarvis pelätä et Will lähtis ja jättäis mut.
Musta tuntuu yhä oudolta sanoo rakkaus, nyt ku kirjotan sitä tähän se on viäki sellanen asia et en haluu sanoo sitä ihan miten sattuu, ja nyt jouduin kirjottaan sen noin monta kertaa. Mä oon kyl ton ajan jälkeen sanonu sen monta kertaa, mut silti, vieläki, se on sellanen asia et mulle se on vaikee. Mun ei oo vaikee tuntee sitä mut musta on tosi vaikeeta puhuu siitä.
Seuraavana aamuna mun piti lähtee töihin, kerranki ennen ku William lähti, ja mä kirjotin sille lapun pöydälle, kirjotin siihen et mä rakastan sitä. Ihan vaan siks et se ei unohtais sitä, niinku vakuutukseksi siitä et se ei lähtis sillä aikaa ku mä olisin töis. Ei se lähteny. Kun mä tulin takas se oli tehny ruokaa, ja mä vaan tulin sisään ja heti ku näin et siel oli valot ja tuoksu joltain kanapadalta, mä vaan kävelin kengät jalas keittiöön ja vedin Williamin mun syliini. Mä olin niin onnellinen et se oli viel kotona, että se ei lähteny. Joka päivä sen jälkeen kun mä tulin kotiin, mun piti tarkistaa et Will oli paikalla. Ja jos se ei ollu kotona, mä... menin kattoon et sen kamat oli viel kaapis, ja matkalaukut vaatehuoneessa. Kuulostaa varmaan joltain ihme hyypiöltä joka vainoo toisii, mut mä vaan pelkäsin yhä et se lähtis. En muista kauanko mä viel tarkistin sen kaappeja ennenku aloin uskoo et se ei enää oo lähös. Aika kauan kuitenki.
Luku 13, luku joka yrittää olla vähemmän säälittävän lyhyt ku toi äskenen.
Nyt mä kyl haluun kirjottaa välillä jotain positiivista. Jotain sellasta joka ei saa aikaan sellasta kauheeta puristavaa tunnetta mun rintaan ja todellaki jotain sellasta joka muistuttais mua mun onnistumisista eikä vaan siitä millanen luuseri oon ku oon vaan tehny kaikkeni menettääkseni kaiken. Mut siis joo, yks sellanen kiva juttu oli kyllä todellaki se ku mä kerran päädyin ostaan Williamille kukkia. Mä en normaalisti tuhlaa rahojani johonki niin turhaan ku kukkiin, kukat vaan kuihtuu, yleensä jos halusin ostaa jotain, vein jotain leivoksii vaikka, niistä tulee sentään hyvä mieli ku voi syödä jotain. Tai sit joskus ostin joitain Williamin lemppari bändien levyjä, musiikkia on musta jotenki helppoo ostaa ja helppoo antaa lahjaks. Musiikista on mun mielestä ollu aina myös helppo keskustella, joten mä tiesin yleensä aika tarkkaan kaikken tuttujeni musamaun ja sit mä vaan voinki aina ostaa lahjaks jotain niiden suosimiin genreihin menevää musaa jota ne ei ehkä ennen oo kuullu. Helpoin tapa ikinä päästä lahjojen ostamisesta kunnialla läpi, etenki ku kaikki luulee et se on ollu hyvinki hankalaa, et olisin muka oikein joutunu suunnitteleen ja harkitteen ennen ku ostin. Noh, ainaki ton takia mua pidettiin aina suhteellisen kohteliaana ja ajattelevaisena lahjojen antajana, vaikka sit kaikki ei aina niin oliskaa halunnu musaa lahjaksi. Ei niin hyvin ajatellusta lahjasta kukaa oo ainakaa tähän päivään mennes viittiny olla mulle vihanen tai loukkaantunu tai mitää.
Mut siis se ku ostin niit kukkia. Mä olin sillon tulos kotiin päin jostain töistäni. Olin ollu Noëlin klubilla laittaas uusii pistokkeita seiniin ku takahuonees oli muutettu järkkää ja siks tietokoneiden ja muiden piuhat ei enää riittäny edellisiin reikiin. Mä tiesin ihan hyvin et Will ois jo kotona, ja kävelin sillee aika ripeesti ku se ei tykänny koskaa jos mä viivyttelin siitä ajasta jonka olin sanonu et millon oisin kotona. Se alko vaan aina vineemään jotain että oot niin hidas Devon. Siinä ku sitte kävelin yhen puiston kohalla, siel oli sellanen kukkamyyjä, sellanen vanha muori, joku tosi tummaihonen, aika rähjäsis vaatteis ja silleen, varmaan joku kerjäläinen. Se alko siinä sit koittaan yrittään saada mua ostaan niitä kukkapuskiaan, sillee alko kävellä sen laatikon kans mun vieres ja selittää et osta tästä tyttöystävälle, osta vaimolle. Kuuntelin sitä hetken ennen ku mä pysähdyin ja sanoin vaan ”Ei mulla oo tyttöystävää, mulla on poikaystävä.” Ja olin jo valmis kääntyyn kannoillani ja jatkaan matkaani ku se sano sillee ihan huvittavan lempeesti ”Kaikki pitää kukista, mies, nainen, ei väliä. Kaikki pitää kukista.” Se äänsi vähä oudosti ja hymyili sillee niinku ois ollu joku äiti Teresa, joten en mä sit en vaan kehdannu kieltäytyy niin millää, ostin yhen puskan kukkia siltä ja aattelin että jopas tuhlasin rahani taas turhuuteen. Aattelin et Williamki kotona varmaan naurais mulle et vitun nolo ku menit sellasen köyhän akan huijaukseen uskoon ja ostaan sen paskoja rehuja.
Ei se siis paljoo maksanu mut mul on sellanen periaate et en haluu ostella mitää totaalisen turhaa. En etenkää sen jälkeen ku teininä tuhlasin kaikki rahani aina savuna ilmaan tupakan muodossa. Mut siis siinä mä sit kävelin sen muutaman korttelin matkan kotiin sen kukkapuskan kans. Siinä oli kolme ruusuu ja sit kaikkii muita rehuja joita en tuntenu, oli se sillee ihan kivan näkönen puska, mut ei meillä ollu ees kotona mitää ruukkui ku ei oikein harrastettu tollasia turhuuksia, joten aattelin vaan että annan sen Williamille ja sit Will voi kaikka heittää ne meneen. Aattelin kans että ainaki voisin nyt tuntee itteni ees ihan vähä hyväks ihmiseks siitä hyvästä että tuin jonku vanhan muorin kukkabisneksiä tollee. Mä kävelin siinä sit portaat ylös, viides eli ylin kerros, hissi oli sillon remontissa, se hissi oli remontis varmaan reilusti yli puolet vuodesta... joka vuosi, ihan vitun paska masiina. Ja sillonki harvoin ku se toimi, se oli ihan törkeen hidas ja kolisi sen kuulosena ku meinais syöksyy alas koska vaan. Enimmäkseen mä siis käytin portaita muutenki ku ei siihen kuoleman loukkoon halunnu kukaa nostaa jalkaansakkaa vapaaehtosesti. Sit menin sisään avaimillani ja Will tuli mua olkkaris vastaan. Mä ojensin ne kukat sille sillee tosi romanttisesti, sanomalla et ”Ota nää.”
Mut siis, vaikka mä olin olettanu että tuhlasin just rahojani ihan totaaliseen turhuuteen, se ilme Williamin kasvoil ois ollu vaikka kuuden lisäpuskan arvonen. Se katto niitä kukkia hämmentyneenä ja sano ”Minulle?” Ihan niinku se ei ois voinu uskoo et mä toin sille kukkia... tosin en ihmettele miks se ei voinu uskoo, en mäkää ois uskonu sitä itestäni, oon aina ollu niin paska romantiikas. Mä jouduin käskeen Williamii uudestaan et se tajus ottaa ne kukat ja sit se alotti ihan kauheen hössötyksen. Että voi ei eihän mulla oo ees vaasia ja kauhee kun enhän mä nyt tiedä miten nämä pitäis laittaa ja kaikkee, minkä lämpöstä vettä nää tarvii ja pitääkö noita alaosii leikata eka. Sit se laitto ne hetkeks veteen johonki rumaan leivontavuokaan ja lähti ostaan meille uutta vaasia. Siis... kuka menee ostaan vaasin ku se saa jonku kämäsen kukkapuskan joka on ostettu joltain likaselta muorilta? William ilmesesti, nähtävästi se tosiaan oli sille tärkeetä.
Vartin päästä se tuli takas kotiin jonku designvaasin kans jossa roikku yli satasen hintalappu ja tyytyväisenä asetteli kukkiaan siihen hymyillen sillee vajaan näkösenä ja naureskellen itekseen. Lopun päivää William sitte viettiki roikuskellen mun läheisyydes just sillee ilosena ja ihan ihmeellisen olosena, niinku joku keijukainen joka tanssahtelis niityillä, aika naurettavaa mut toisaalta tosi somaa. Ja musta se oli aina ihan helvetin kivaa ku Will oli sellasella tuulella et se jakso olla positiivinen ja osottaa mulle huomiota, joten siitä kehkeytyi sit loppujen lopuksi kaikin puolin tosi hyvä päivä.
Muutaman päivän päästä ku ne rehut oli jo päässy vähä kuivahtamaan päin, se viel ripusteli ne verhotankoon ikkunan eteen kuivaan. Mä en siis tajunnu sen pointtia yhtää, jos se haluu kukkia niin voinhan mä ny niitä toistekki ostaa, pyytäis vaan niin kyl mä sen tekisin. Ainahan mä teen oikeestaan kaiken mitä se pyytää. Paitsi en aina vie roskii heti, mä vaan jotenki unohin ne aina. Se ainoo kotityö mitä Will halus et mä teen ja silti mä onnistuin unohtaan ne koko ajan. En itekkää aina tajuu miten mun aivot toimii. Mut siis mä sanoin sen Williamille että hei, kyllä mä voin sulle ostaa uudetki kukat ettei oo mikää pakko säästää niit vanhoja mutta se vaan pudisteli päätään ja selitti että ei se oisi sama, ku se halus ilmesesti säästää just ne tietyt kukat joska mä sillon ostin ihan ite ilman mitää pakotetta keneltäkää muulta... tosin Will ei tienny miten se muori oli mua suostutellu. Ja ei Williamin tarvinnukkaa tietää, Will oli onnellinen tollee ku se sai ajatella että mä vaan hyvää hyvyyttäni vein sille kukkia, ilman minkää vanhojen noita-akkojen suostutteluja.
Kerran tossa ku me asuttiin vaan yhes Williamin kans, Berenice tuli jostain syystä käymään meil. Se oli unohtanu mun varastoon jotain astiastojaan tai jotain ja nyt ku se oli muuttaas omakotitaloon jonku unelmiensa miehen kanssa, se halus ne astiansa mukaansa. William oli yleensä kohtelias kaikille, mut siis ei todellakaa Berelle. Tosi erikoista et se oli sit kai niin mustasukkanen musta että se ei ees voinu esittää olevansa ihan vähä kohtelias. Berenice kuitenki oli tosi kohtelias Williamille ja kertoili enimmäkseen vaan mulle miten ihana mies sillä oli. Se oli löytäny jonku ihme nörtin. Siis se äijä oli korealainen, mut asu Ranskas, sen nimi oli joku San tai Sun tai muuta vastaavaa, sellanen perus korealaisen kuulonen nimi. Eiks niiden kaikkien nimet oo jotain Ping, Pong tai Tsing? Vai oliks toi enemmän niinku kiinaa? Ilmesesti se tyyppi teki kuitenki jotain tietokonehommii ja sen ajan ku se ei tehny koneella töitä, se vietti siinä vapaa-aikaansa pelaten jotain pelejä. Luultavammin se nörtti oli siis sellanen kaveri jonka kaltaset tyypit ei normaalitilantees saisi koskaa niin upeeta naista ku Berenice, joten oletan että sillä sekunnilla ku Bere alko oleen siitä kiinnostunu, se nörde pisti kaiken peliin eikä päästäny enää saaliistaan irti. Jos asia tosiaan oli noin, on mun pakko sanoo et se tais olla ihan helvetin fiksu kaveri sellaseksi aasialaiseksi nörtiksi.
Bere oli siinä kans raskaana, ekoilla kuukausillaan, ei sitä viä huomannu muusta ku siitä miten sen piti joka toises lausees hehkuttaa sitä et nyt niil on omakotitalo ja pian kolmas lapsiki. Vihdoin Berenice sai sen omakotitalonsa missä se sais sisustaa kaiken ruusukuvioilla ja vanhalla roosalla. Ilmesesti niiden häätki oli ollu tosi kauniit, se anto mulle hääkuvansa ja siinä Berenice oli sellases valkoses pitsiunelmas, vähä kerman värises niinku jotkut vähä antiikkisemmat hääpuvut. Ja se sen sulhanen oli pukeutunu smokkiin, se oli vähä pidempi ku Berenice, vaik se oliki joku aasialainen ja se oli laiha ku mikä. Lasit päässä ja muutenki sellanen täydellisen nörtin näkönen. Se oli kaunis hääkuva, just Beren näkönen kaikilla mahollisilla tavoilla. Kuvan reunuksiin oli laitettu sellasii vaaleenpunasia ruusuja ja siinä luki antiikkisen näkösillä kirjaimilla niiden hääpäivä, kaikin puolin täydellisen näköstä siis.
Mä olin ihan onnellinen Berenicen puolesta. Mun kanssa se ei ois saanu mitää tollasta, ei omakotitaloo, ei lapsii, ei yhtää mitää. Toi mies oli valmis antaan Berelle kaiken mitä se oli aina halunnu, eli perheen. Paljo myöhemmin mä tapasinki sit Beree jossain kaupas ja sillon sillä oli jo viis lasta. Sellasia täydellisen kauniita lapsii, kaikilla äitinsä kihara tukka, muutamalla vähä tummempi ku toisilla. Ja kaikki muut tyttöjä paitsi se viimesin, se oli sellanen pieni poika jolla oli vähä aasialaisen näköset piirteet mutta ihan blondi ja kihara tukka, niinku joku afro. Ja ne kaikki lapset oli kohteliaita ja sanoi hei Devon-sedälle. Berenice näytti vähä vanhemmalta, muutama ryppyki oli jo tullu ja ei se enää ollu niin timmis kunnos ku ennen, mutta oli se silti kaunis. Ja se mikä teki siitä vielä kauniimman oli se, et se vaan näytti niin onnelliselta niiden pienten enkeleidensä ympäröimänä. Joillekki sellanen elämä sit kai sopii, harmi vaan, mä en oo koskaa ollu yks niitä ihmisiä.
Mut siis sillon ku se Bere kävi hakees niitä astiastojaan... William tuli sen keikan jälkeen ihan totaalisen vainoharhaseksi. Se väitti että mä olisin hymyilly Berelle liikaa tai ollu liian tuttavallinen ja kaikkee muuta vastaavaa, jotenki muka haikaillu vielä Berenicen perään. Ihan niinku se ois pelänny et nyt mä lähen Beren mukaan ja jätän Williamin yksin ikusiksi ajoiksi. Mut mä sanoin sille et hei, se oli raskaana ja sil on kaks lasta jo valmiiks, ja mä en todellakaa halunnu lapsia ja ku just paras puoli Williamis on se et se oli mies ja miehet ei yleensä pysty synnyttään ja että se muutenki vihas lapsia. Will nauro, tuplavarmistus että täs parisuhtees ei tulla koskaa tarviin yhtää ainutta lasta. Ilmesesti se sit autto ja William pysty oleen rauhas eikä sen tarvinnu pelätä että mä muka yhtäkkii lähtisin jonku toisen muijan matkaan. Etenki jos se muija oli perheellinen nainen. Mä en ollu luonteeltani mikää pettäjä, mä en todellakaa haluais koskaa pettää Williamia, enkä myöskää olla avustaas ketää muuta pettämises olemalla se tyyppi jonka kanssa se pettäminen hoidetaan.
Siinä me sit eleltiin, vihdoin sillee tyytyväisinä, ilman Berenicee ja ilman kaikkia muitaki häiriötekijöitä. Me oltiin onnellisempia ku koskaa ja mä sanoin sen Williamille joka päivä... siis sen et mä rakastan sitä. Joskus ku se oli työmatkoilla, mä tekstasin sen sille, tai soitin, mut mä pidin tarkkaan kiinni siit lupauksesta että koko lopun elämääni mä sanon sen sille joka ikinen päivä. Mä sanon sitä viel nykyäänki vaik se ehkä onki vähä typerä tapa. Tai no en tiä onko se ny niin typerää, enemmänki sillee vähä säälittävällä tavalla lällyä. Mut se teki Williamin onnellisemmaksi. Sen työt oli yhä tosi raskaita ja se oikeestaan vihas sitä hommaansa, mut se sai siitä niin hyvää palkkaa et se ei vaan halunnu lopettaa. Kyllä se harrasti sitä taidettaanki vielä, etenki sillon ku sil oli lomaa. Se maalas vähä kaikkee, mäki olin sil kerran mallina. Mä istuin ilman paitaa sohvalla ties miten kauan ja yritin pysyy paikallani samalla ku se vaan katteli mua silleen tarkasti. Sillee et oikein mittaili jokasta yksityiskohtaa. Se tuntu oikeestaan tosi perverssiltä, miettikää ny sitä tilannetta et mä oon melkein niinku sidottu siihen asentoon, mä en saa liikkuu pätkääkää, ja Will jäljentää mua kankaalle hitaasti ja tarkasti. Sen sivellin piirtää mun ääriviivojani niinku se pyyhkis mun oikeeta kehoo. Ei hitto. Ihan sairasta perverssien hommaa.
En suostunu sen malliksi sen jälkeen enää kertaakaa. Ja sen taulunki Will anto mun äidille lahjaks. Siis ihan vitun kivaa, mun äidilläni on nyt takkahuoneen seinällä irstas maalaus sen ainoosta pojasta puolialastomana. Mä en tajuu miks se oli äidistä muka niin hienoo että se oli ihan onnessaan ku William anto sen taulun sille koska musta se oli vaan sairasta. Sellaset kuvat pitäis laittaa piiloon ja pitää vaan meidän kahenkeskisenä salaisuutena mutta ei, siellä sitä pääsee vastaan vittu koko Pariisin kerma ja eliitti. Kaiken maailman muotihomot pääsee sinne kiihottumaan mun kuvastani, ihan puistattaa koko ajatus.
Vaikka mä en sit enää antanukkaa Williamin oikein maalata mua, se silti piirteli musta luonnoksii aina ku mun silmä vältti. Ku mä keskityin johonki, vaikka tietokoneeseen, lehteen, televisioon, mihin vaan, nii aina se oli kynä kädes ja piirtääs musta kuvii. Musta se oli toisaalta aika kivaaki, se et mä tiesin et jos joku näkis sen luonnoskirjan, se ois täynnä mun kuvii, enää ois puuttunu se et se ois kirjotellu sinne kaunolla et William Morel, Rouva William Morel, ja laittanu sydämii perään ja laskenu meidän rakkausprosenttei.
No sitä se ei tehny, ja ois se ollukki kyl tosi kummallista jos ois tehny. Mut niin me elettiin. Sillee oudos symbioosis, tapeltiin yhä mut ei se mitää, aina me sovittiin meidän riidat. Aiemmin mä olin ollu tyytyväinen meidän suhteeseen mutta nyt Williamki tuntu olevan ihan onnellisen olonen mun kans. Kyl se viäki joskus iltasin veti kauheita kilareita ja lukkiutu vessaan hyperventiloimaan ku huomen piti mennä töihin ja vastuun taakka paino liikaa harteilla. Se oli aina tehny sillee, mä en pitäny siitä sen työpaikasta yhtää. Se teki Williamin sairaaks, sillä oli niin iso ja hyvä asema siel ja sen piti vaan pitää sitä asemaa yllä. Se oli sellanen paikka et oli ihme jos joku pääsi sinne töihin ollenkaa ja William oli viel otettu sinne täysin ilman muuta työkokemusta. Ainoo kokemus joistain harjottelujaksoista. Ei se siis voinu erota, sen piti olla ylpee työstään ja tehä se täydellisesti aina. Ja niin se teki. Panikoi illalla ja nukku vaatteet päällä täristen ja nähden painajaisii, ja aamulla se meni suihkuun, kävi lenkillä, osti matkalla patongin ja söi hyvän aamupalan ja meni töihin ihan niinku mitää ei ois tapahtunukkaa. Musta se oli surullista ja mä en voinu ku katella sitä hommaa vierestä. Mut ainaki kotona sen oli nyt hyvä olla.
Luku 14, Williamin harrastuksista ja siitä miten niistä oli välillä enemmän haittaa ku hyötyä.
Siit Williamin maalaamisesta vielä. Aina joskus ku sillä oli enemmän aikaa, sil oli oikein sellanen malli jota se maalas. Se oli ihan palkannu sen muijan jostain lehti-ilmotuksen perusteella. Se oli lupaillu tulla malliks vaik kouluille tai taideklubbeille, mut William palkkas sen yksityiseksi mallikseen. Se makso sille jotain kaheksankymppii kerrasta ku se kävi poseeraamas sille meidän kämpäs alasti. Mä oisin voinu olla asiasta huolissaan jos en ois tienny et William oli niin homo että homompaaki kaveria iljettäis. William tosin ei tykänny ajatuksesta että mä oisin siel vahtaas sitä akkaa, joten se sopi niiden tapaamiset aikoihin jollon mä olin enimmäkseen töissä.
Kerran tosin kävi sillee et nykyään ei voi ku naureskella sille tilanteelle. Se oli kyl oikein väärinkäsitysten isoisä, niinku vittu mikä draama pikkujutusta. Mut siis kerran siinä William oli taas maalaas sitä malliaan ja ne oli just lopettelees ku mä tulinki jo vähä aiemmin kotiin. Siel se muija istu ikkunan edessä tuolilla pelkissä stay-up verkkosukissa. Sen kroppa oli kyl niin hyvä, ja vaikka mä olin ihan parisuhtees eikä mulla ollu mitää kauheen suurii himoi alkaa pettään Williamia, mä en silti voinu olla tuijottamatta sen näköstä naista. Sen huulet oli sellaset tosi paksut, mut ei sillee paksut ku jollain botoxilla tehään vaan sillee luonnollisesti, sillä oli tosi paljo meikkiä naamalla, ja sen kroppa oli niinku jollain venuksella. Kaikki kurvit ja kummut just oikeilla paikoilla. Se oli kuulemma joku burleskitanssija ammatiltaan, töissä jossain klubilla, ja en kyl ihmettele jos väki jakso mennä katteleen sitä tanssimas jotku tasselit tisseillään koska oli ne rinnat kyl sen näköset että mäki oisin voinu vähä maksaa et pääsisin katteleen miten ne hyppii ku se jotain ketkuttelis klubin lavalla.
No mutta siinä mä sit tuijotin Williamin mallia ja se vaan katto muhun takas ja kysy huonolla englannilla jotenki että ”Juu Williams boifreind, yes?” Sillä oli joku itäeurooppalainen korostus ja ennen ku mä ees ehin vastata William kielsi mua ”katsomasta himoitsevasti hänen malliaan.” William siinä sitte siivoili kamojaan nopeesti ja kerto sille muijalle englanniksi että sen pitää lähtee nyt mutta että se nainen voi pukee ihan rauhas ja lähtee sitte. Nainen puki päälleen viininpunasen aamutakin ja vastaili vaan kaikkeen että yes yes. Sitte Will lähti niinku joku pyörremyrsky ois sen vieny, kauheessa kiireessä, ja mä jäin siihen oottaan että se nainen lähtis.
Se toisti kysymyksensä ”Juu Williams boifreind, yes, no?” Ja mä vastasin ”Yes. Devon Morel.” ja ojensin kättäni. Se kätteli mua takas ja hymyili leveesti ”Juu watching me? Juu watch me bjutiful?” Se sano tosi huonolla englannillaan ja mun olis tehny mieli nauraa sen typerälle tavalle puhua mutta valitettavasti en pystyny nauraan ku mun silmät oli liian nauliintunu sen toiseen rintaan joka pilkisti sen aamutakin alta, ihan noin vaan. Ja se varmasti tiesi mitä mä näin, se teki sen tahallaan. Se vaan jatko huonoo puhettaan, ”I not in hurry, we can have fan first, yes?” Niinku, kuvitteliko se et sanomalla ”Yes?” jokasen lauseen perään tekis niistä kysymyksiä? Vittu mikä idiootti nainen, olis ny voinu ees opetella puhuun eka ennen ku muuttaa pois jostain äitinsä vellipuuron ääreltä kylmään ja julmaan maailmaan heiluun alasti toisten kodeissa. Ja niin mä koitin sanoo että ei kiitos mä oon ihan parisuhteessa ja oikein mielellään kans pidän asian sellasena ilman mitää sen suurempia muutoksia. Mutta ilmesesti se oli vahvatahtonen nainen ja se vaan työnsi mut istuaalleen sohvalle. Mä melkein työnsin sitä pois päin mut sitte tajusin että en voikkaa tehä niin ku oisin koskettanu sitä sillon jotenki... epäsopivasti. Sehän oli nainen ja melkein alasti, joka ikinen paikka mihin sitä ois siinä vaihees koskenu ois ollu epäsopivaa, joten mä yritin vaikeena änkyttää sille että jos se vaikka pukis päälleen ja lähtis kotiinsa.
Mutta kuten ehkä on helppoo arvata, ei se pukenu eikä todellakaa lähteny. Se vaan hymyili niinku ite saatana, ilkeesti ja vahingonilosesti ja pudotti aamutakkinsa pois päältään ja nousi mun syliin istumaan hajareisin. Pakko mun on täs vaihees myöntää että en mä ihan tyynenä pystyny pysyyn. Mähän sanoin sen ennemminki, mä en oo homo, mä oon hyvin hetero. Naisen vartalo saa mut kuumaksi ja jos mä nään alastoman miehen, se ei kiihota mua tippaakaa. Mutta William, no en tiä mikä siinä on, mut se on tosi kuuma. Se on niinku ihan miehen näkönen ja periaattees mun ei pitäis olla siitä kiinnostunu mutta sit kuitenki oon ja ku nään sen, se vaan on musta tosi seksikäs... En tiä oliko tos mitää järkee mut niin se vaan on. Ja siis palatakseni siihen muijaan mun sylissä, se oli kuumaa. Vaikka mä miten yritin ajatella naapurin hampaatonta mumma ja yliajettuja koiria ja kaikkee muuta mahollisimman epäeroottista, silti se nainen sai mussa aikaan vaikutuksia joita en olisi siinä paikalla välttämättä halunnu kehossani tuntea.
Siinä mä sit vaan istuin tuskissani tilanteen vaikeudesta. Mä en voinu koskee siihen koska se ois ollu epäsopivaa, mutta se ei myöskää selkeesti halunnu tajuta mua ku sanoin sille molemmilla kielillä, ranskaksi ja englanniksi että koitas nyt poistua meidän asunnosta ja mun päältäni... ja iteasias taisin koittaa sanoo suomeksiki mut sitä se nyt ei ainakaa tajunnu yhtää. Se vaan otti mua kädestä ja nosti sen rinnalleen. Pysähdytäänpäs nyt hetkeksi miettiin tätä juttua, niinku, se oli eka kerta johonki miljoonaan vuoteen et mä koskin naisen tissiä. Mä valehtelisin ihan kympillä jos väittäisin että se ei tuntunu kivalta, joten kyllähän se nyt helvetissäki tuntu ihan vitun siistiltä. Se tuntu jotenki niin mahtavalta, sellaselta asialta mistä oli tykänny ennen mut jota ei ollu saanu kokee aikoihin ja samalla se tuntu ihan helvetin väärältä. Mä oisin kyllä pystyny vastusteleen sitä ja vetään käteni pois mutta ei, mä olin liian idiootti, mä halusin tietää miltä se tuntu, oliko sen rinnat ees aidot vai oliko ne tungettu täyteen jotain silikonia tai suolaliuospusseja. Ja siis, voin kertoo, oli ne, ihan aidot ja ihan vitun hyvät.
Sitte se meni liian pitkälle, se koitti avata mun farkkujen vetskarin ja siin vaihees mä korotin ääntäni ja sanoin selkeesti suomeks että ”Nyt loppu perkele!” ja pysäytin sen kädet käsilläni. Juuri sillä hetkellä ovi kävi ja William tuli sisään, huonoimpaan maholliseen aikaan, tai ehkä toiseksi huonoimpaan. Huonoin aika ois ollu se ku mä ihan puolivapaaehtosesti pitelin kädessäni sen tissiä. William huus jotain et oli unohtanu puhelimensa ja sit sen ääni meni hiljaseksi. Mä alotin heti selittämisen just kaikkien leffojen peruskaavan mukasesti, eli ”Will, tää ei oo sitä miltä tää näyttää!” William hymyili, otti puhelimensa ja sanoi ”Ei mitää, älkää piitatko minusta, jatkakaa vain mitä ikinä olittekin tekemässä, jatka sinä huora vain miesystäväni naimista minun omalla saatanan sohvallani!” Ja sen kohteliaasti alkanu lause muuttu puoles välis katkeraksi huudoksi. Sit se lähti ulos kämpästä ja kaato mennessään eteisen pöydän vihoissaan ja kiros jotain perusbrittiläistä, niinku joku ”Fooking twat! Bollocs!” tai jotain.
Mä yritin huutaa sen perään mut se meni jo, sit mä katoin vihasena sitä naista joka yhä vaan virnuili mun sylissäni ihan valmiina jatkaan siitä mihin se jäi ja pienen harkinnan jälkeen otin sitä vyötäröltä kiinni mahdollisimman epäseksistisesti ja nostin sen sohvalle vierelleni. Sitten mä vaan nousin ja juoksin parvekkeelle. William oli jo kadulla kävelemässä autolleen ku mä huusin sille perään et oota jutellaan tästä, mut se vaan vastas heilauttamalla mulle keskariaan. Ihan hyvä vastaus ottaen huomioon tilanteen vakavuuden.
Mä tulin takas sisään parvekkeelta, käännyin kattoon sitä naista ja sanoin sille hyvin painokkaasti että nyt mä lähen Williamin perään ja sä painut täältä vittuun sillä aikaa. Ja sit kiskoin nopeesti kenkäni jalkoihini ja lähin juokseen alakertaan kiroten sitä et meidän talos on niin saatanan paska hissi. Kun mä ehin kadulle, William oli jo noussu autoonsa ja peruutti sitä pois parkkiruudustaan. Mä menin sen eteen seisoon ettei se pääsis lähteen ja koitin saada sen vaan tuleen ulos ja jutteleen. Se avas autonsa ikkunaa ja mä tietty olin tosi helpottunu et se suostu ees kuunteleen mua. Mä aloin selittää jotain et se ei ollu mun syytäni ku se hullu nainen kävi mun kimppuun ja kaikkee ja samal ku kävelin sen ikkunan viereen William vaan tuhahti ja kaasutti mun ohi kohti auringonlaskuu. Paitsi et poista se auringonlasku. Siin oli ihan keskipäivä, ja naapureilla taas paras katseluaika seurailla miten meidän perhe taistelee joka saatanan asiasta kynsin hampain. Kivaa draamaa niillekki tylsien elämiensä piristykseksi.
Mä menin takas sisään, se muijja oli lähteny aika liukkaasti vetään sieltä. Kai se ajatteli että seuraavaksi oisin vetäny sitä turpaan siitä hyvästä ku se sai aikaan sellasen riidan mun ja Williamin välille. Mut siis en mä ois sitä voinu lyödä, ei naisii saa lyödä koskaa, ei vaikka ne yrittäis tuhota sun parisuhtees. Kotona mä nostin sen Williamin kaataman eteisen pöydän pystyyn ja nostelin kamat takas pöydälle. Joku lasinen kippo jossa se piti avaimii oli menny paskaks siihen pitkin lattiaa ja mä sit siivoilin ne jämät pois ja laitoin tilalle jonku muovisen kipon keittiöstä. Mä vaan aattelin et Will ostais siihen varmaan myöhemmin uuden kupin kuhan saisin sen taas leppymään. Kuhan saisin sen vaan tajuumaan että en ollu pettämäs sitä vaikka tilanne siltä tosi paljo näyttiki.
Mä ootin sit kotona jonku aikaa ennen ku lähin kävellen sen työpaikalle. Sinne oli matkaa ainaki kaheksan kilsaa, mut aattelin kävellä ihan vaan siks että voisin tulla takas Williamin kans samalla autolla. Ja niin mä kävelin. Siinä meni kyl suhteellisen kauan, mut ei se mitää, sainpa aikaa miettii mitä mä sanoisin sille. Ja mä mietin kaikkee hienoo, kaikkee miten voisin mahollisimman kauniilla sanankäänteillä vakuuttaa Williamin siitä et mä en rakasta muita ku sitä, en koskaa tulis ees rakastaan ja että mua ei kiinnosta kukaa muu ku se. Niin mä sit kävelin sisään Pariisin arvostetuimpaan lakitoimistoon ja heti aulassa joku sihteeri katto mua pitkään ku kävelin suoraa sen pöydän luo ja pyysin William Ramsayta. Se nainen katto mua päästä varpaisiin ja sanoi sitte ”Emme anna syytettyjen tavata syyttäjiä sillä huolehdimme työntekijöidemme turvallisuudesta.” Mä katoin sitä suu auki hetken aikaa ennen ku tajusin mitä vittuu se muija selitti. Se luuli että mä olin joku vihanen rikollinen jota Will oli ajamas vankilaan ja halusin kostaa sille. Mä kumarruin vähä sitä naista kohti ja sanoin sitte hyvin hitaasti ja selkeesti ”Pahoittelen väärinkäsitystä mutta mä oon kyllä Devon Morel, William Ramsayn avopuoliso, että jos mä pääsisin nyt vaikka tapaamaan mun poikaystävääni niin olisin tosi ilonen... haluutko nähä henkkareita?”
Se muijja meni ihan totaalisen punaseksi ja änkytti että Herra Ramsayn toimisto oli kuudennessa kerroksessa huone numero 632. Ja niin mä lähin sinne, ei tarvinnu ees henkkareita näyttää. Hissis mä katoin itteeni peilistä ja mietin et näytänkö mä tosiaan niin rikolliselta? Mä olin aina kuvitellu et näytän... ihan tavalliselta. Tosin ne porukat joihin mä vertaan itteeni onki joitain hippejä ja punkkareita, joten voi olla et se on vähä vaikuttanu mun käsitykseen normaalista.
Mä pääsin Williamin ovelle ja painoin sitä vihreetä nappii jolla soitetaan ovikelloo ja katotaan saako sinne sisään ees mennä vai onko siel joku muu tapaaminen meneillään. Siihen oven viereen sytty vihree valo joka tarkotti et saa tulla sisään. Ja sisään astuessani mä unohdin mitä mä olin meinannu sanoo. Vittu joka ikinen kerta ku mä koitan sanoo jotain hienoo mä unohdan sen viime hetkel ennen ku se pitäis päästää suustaan. Vittu oon luuseri, mun verbaalinen lahjakkuus rajottuu niinku kaljan tilaamiseen baaris. Mut siis se mitä mä sit sanoin Williamille joka tuijotti mua suhteellisen hämmästyneenä, enhän mä ollu ikinä ennemmin ees käyny sen työpaikalla, oli että ”Lähetsä mun kans pizzalle?” William nousi ja sanoi ”Olkoon menneeksi, olinkin hieman nälkäinen.” Ja mä oottelin siinä sen aikaa ku se sulki koneensa ja pakkas salkkunsa.
Williamin toimisto oli tosi tyylikäs, sellasta tummaa puuta, niinku vähä kaikki siel rakennukses, mut sen omat lisät siel oli yks maalaus seinällä, tai piirrustus, en mä oikein tiä millä tekniikalla se oli tehty, mut se oli sellanen kaupunkikuva Lontoosta. Ilmesesti se oli siinä muistuttaas Williamia sen kotimaasta. Ja sit sen pöydällä oli yks simppeli valokuvakehys ja siin kehykses sillä oli kuva musta. Se kuva oli otettu yksis J-P:n bileissä, sellasis snobikekkereissä mitä se tykkäs järkätä ja joihin mun piti ottaa osaa kerran vuodes ihan vaan siks et se oli mun kummisetä. Mulla oli päälläni joku Jean-Paulin valkkaama pikkutakki ja sillä hetkellä vähä ylikasvanu tukkaki ponnarilla niinku olisin muka ollu kovinki trendikäs kaveri. Olin sillee suhteellisen hyvin pukeutunu, muodikkaalla tavalla juhlava ja sillee. Ne oli ollu ekat kekkerit mihin olin ottanu Williamin mukaani. Mä en ees tienny et Williamilla oli sellanen kuva musta, saati et se pitäis sitä pöydällään kattelees itteään ku se tekee töitä. Mun rinnasta vähä puristi sillee hyväl taval kun mä katoin sitä kuvaa ja sit Williamia joka tunki joitain kansioitaan salkkuunsa. Se piti mun kuvaani pöydällään, mut ei ollu kertonu sitä mulle... noh, ihan samal taval mäki pidin sen kuvaa mun lompakos enkä mäkää ollu koskaa kertonu sitä sille.
Sit me lähettiin, ja hissis mä tein jotain ennenkuulumatonta. Ei siis mitää irstauksii, vaan mä otin Williamin kädestä kiinni. Mä tunsin miten se vähä hätkähti, mä en oo koskaa ollu kauheen hyvä näyttään mitää hellyyttä julkisesti joten mä kävelin Willin kans aina kädet tiukasti taskuissani et ei vaan tarttis alkaa lällyileen julkisilla paikoilla. Mut nyt mä päätin pitää sitä kädestä. Ja niin me käveltiin sen aulasihteerin ohi pidellen käsistä, sit me käveltiin kadulle pidellen käsistä ja sit me käveltiin pizzeriaan yhä vaan pidellen käsistä. Musta tuntuu et jo se oli saanu Williamin antaan mulle anteeksi.
Me tilattiin pizzat, mä maksoin, ja kun mä avasin lompakkoni, mä kaivoin sen vähä kulmista taittuneen Williamin kuvan sieltä ja näytin sitä Willille. Se suukotti mua poskelle ja sano et mä saan anteeks. En mä ees tarvinnu niit hienoi sanoja joita olin miettiny kaheksan kilometrin ajan, se riitti et mä vaan olin mä ja mä vaan olin Williamin.
Myöhemmin sinä iltana, sit kotona mä kysyin siltä miks se anto mulle anteeksi vaik en ees selittäny mitää kunnolla ja se vaan sano että kyllä se oli sen koko ajan tienny sydämessään että ei Devon ole pettäjä. Ja totta se puhui, se tunsi mut. Enemmän se oli kai suuttunu mallilleen ku mulle. Tai oli se mullekki tietty vihanen ollu, mutta sit ku se ehti miettii asiaa, ei se enää ollu jaksanu vihotella mulle. Mä en oo pettäjä ja William tiesi sen. Vittu se tiesi musta niin paljo asioita, enemmän ku mä ite. Se tunsi mut paremmin ku kukaa muu.
Se muija menetti sen jälkeen työnsä Williamin mallina. En ihmettele, en mäkää pitäis sellasta naista töis joka yrittäis viedä mun poikaystäväs heti ku ovi sulkeutuu. Onneks se oli silti loppujen lopuks se malli joka menetti jotain enkä mä.
Onneksi tollasia typerii draamajuttui tapahtu kuitenki aika harvoin. Enimmäkseen meidän elämä oli tosi mukavaa ja suhteellisen helppoo, ainaki mun kannalta. William hoiti oikeestaan kaikki kotityöt, sen mielestä mä en osannu tehä mitää oikein paitsi viedä roskat, joten mä en sit saanu tehä mitää. Se valitti kyl mulle usein miten mä en koskaa tee mitää siel talos mut heti ku koitin tehä jotain, se meni ja teki sen uudestaan peräs. Astiat jäi liian rasvasiksi ja laitoin ne vääräs järkäs kaappiin, imuroin liian huonosti sohvien alta ja pyyhin pölyt liian märäl rätil. Ihan samahan se mulle oli, sillä vaivalla että kuuntelin Williamin valitusta mä pääsin eroon kaikista kotitöistä. Se teki ruokaa ja tiskas ja siivos kämpän ja teki kaiken. Kävi jopa kaupas ku mä ostin aina väärän tapasta juustoo ja liian pahaa teetä ja kaikkee.
William teki tosi hyvää ruokaa, eniten mä tykkäsin sellasesta kanajutusta jonka se laitto uuniin. Riisii, kanaa, joitain mausteita, vähä vihanneksii ja silleen. Se oli hyvää, varmaan mun lemppari ruoka heti pizzan jälkeen. Mut William ite tykkäs eniten syödä joitain rasvasii ranskalaisii ja hampurilaisii. Sellasta kunnon roskaruokaa. Joskus se teki sillee et ku sil oli koti-ilta, se kävi hakees jostain noutoraflasta mukaansa mahollisimman rasvaset ranskalaiset ja purilaiset ja joitain nugettei ja muuta paskaa ja sit se tuli kotiin ja katto jotain brittidekkareita ja veti niit ruokii naamariinsa koko illan. Hyi vittu koko talo haisi ihan kauheelta aina sen jälkeen, mut sillee William rentoutu. Ja ei se sitä usein tehny. Se oli tosi tarkka terveydestään, se kävi lenkil joka päivä ja söi terveellisesti muullon paitti sillon ku se piti tollasen britti-illan. Mut kaikesta tosta huolimatta mä, joka en suostunu liikkuun mitää ylimäärästä muullon ku niis jo kerran ihan alus mainituissa firman jalkkismatseissa, olin paljo paremmas kunnos ku William. Mä jaksoin nostaa painavampii kamoi ku se ja olin lihaksikkaampi ku se. Johtu varmaan aika paljo meidän töistä. Mun töissä mun piti jatkuvasti käyttää ruumiillista voimaa ku siirtelin joitain valoi ja muita systeemei, kun Will taas vaan istu toimistos koko päivän ja välil kävi vähä puhuus oikeudes. Ei siinä kauheesti ehtiny saada liikuntaa ku kerran päiväs ehti nopeesti vähä juoksasta ulkona, joten William oli aika laihas kunnos. Se kato piti ittensä hyvännäkösenä sit vaan sillä et ei syöny liikaa ja söi terveellisesti sillon ku söi ja mä taas, kai mulla sit vaan oli tosi hyvät geenit, olin syntyny onnekkaana.
Kerran se oli vähä lihonu, se oli ollu jossain pitkäl työmatkal jossa oli joka välis tarjottu ruokaa ja se oli sit päässy lihoon ja mun täytyy myöntää et mä menin vähä mainitteen sille siitä. Se suuttu mulle ihan totaalisesti eikä puhunu mulle ihan vitun pitkään aikaan muuta ku pakolliset asiat. Ilmesesti se ei suostunu puhuun mulle ennen ku se oli laihtunu takas edellisiin mittoihinsa. Ja sit ku se oli päässy takas niihin mittoihin mitä se oli ennen sitä reissua, se laihdutti viel toisen satsin kiloja saman verran pois että mä en ainakaa voisi sanoo siitä mitää pahaa. Sillon se eleli kyl vaan kaiken maailman mehuilla. Mä olin siis kuvitellu et sehän on mies, kyl miehelle voi sanoo jos se on vähä lihonu. Kyl mä tiän et muijille ei kannata mennä sanoon mitää sellasta mut näköjään sama pätee miehiin, tai ainaki Williamiin. Oli se musta sillonki hyvännäkönen, vähä vaan enemmän mahaa, ei se ny oikeesti mua haitannu. Ei se ees muuttanu niitä juttui mitkä musta on Williamis parhaan näkösii.
Eniten Willin ulkonäös mä pidän sen kasvoista. Vanhemmiten se joutu hankkiin lasitki, ei sil niitä viel lukios ollu, mut sit ku tavattiin uudestaan Lontoos ne oli jo sillä. Se ei aluks suostunu käyttään niitä koko ajan mut sit ku se huomas et mä pidin niistä, se alko pitään niit enemmän. Musta ne teki Williamin kasvoista sillee ystävällisemmän näköset ja se näytti niissä laseissa sillee älyköltä. Ja ku se oli tosi älykäs niin nehän sopi sille niinku nenä päähän. Sit mä tykkäsin sen silmistä, ne on sellaset kirkkaan siniset, tosi kauniit ja ku sillä oli ne sen lasit päässä, tuntu niinku ne silmälasien sangat ois ollu jotku taideteosten kehykset. Silleen et kyllähän aina kauneimmat teokset muutenki kehystetään niin miks sitte ei Williamin kauniita silmiä? Sitte sil oli myös ihan luonnostaan punanen tukka, se oli ihan vitun kaunista, vai pitäskö sanoo komeeta ku se on mies? No en sano, musta se oli vaan kaunista. Se sen tukka oli sellanen tosi ohut ja paksu yhtäaikaa. Silleen et ne hiukset oli ohuita mutta sitku sen tukka oli niin tuuhee, se näytti paksulta mutta tuntu kädessä sellaselta tosi pehmeeltä ja liukkaalta. Sit joskus, aina kesän lopus, sen kasvoihin ilmesty auringon takii pisamia. Vittu niit mä rakastin, ne oli niin söpöi että mä vaan oisin voinu tuijotella niitä ihan loputtomiin, vaikka Will ite vihas niitä pisamiaan just kaikkein eniten. Musta William oli vaan tosi kaunis ja sen näkeminen tuntu musta aina hyvältä.
Mä en kertonu sitä sille kauheen usein tosin, ois pitäny kertoo useemminki, ehkä sen ois sillon ollu parempi olo itestään ku mitä sil yleensä oli. William vaikutti tosi itsevarmalta mut musta tuntuu et salaa se oli epävarma itestään. Ei ehkä taidoistaan mut itestään, siitä millanen se oli. Se sano usein et se olis jotenki huono ihminen, jotekin paha ja ilkee vaik musta se oli vain ja ainoostaan ihana. Mä en tajuu miks se näki ittensä niin kauheena ihmisenä ku mulle William oli vaan parasta mitä mun elämäs oli. Mä luulen et se ei koskaa oikein hyväksyny ulkonäköönsäkkää, ku se oli niin tarkka siitä minkä painonen ja minkä näkönen se oli. Etenki kesän jälkeen se vietti ihan vitun pitkii aikoi peilin ede kattelees niitä pisamiaan ja toivomas et ne vaan lähtis pois ku tarpeeks kauan tuijottais. Se sano et ne näytti siltä ku sillä ois jotain likaa naamas ja mä en nähny siinä mitää järkee. Musta ne näytti pelkästään hyvältä, pehmeiltä ja tosi kauniilta.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка