Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка5/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10

Luku 10, idyllistä perhe-elämää, tosin idyllisen voi lukee sillee sarkastiseen sävyyn.
Will on aina valittanu mulle mun tupakoinnista, ihan siitä ekasta päivästä lähtien ku me tavattiin meidän koulun asuntolas meidän huonees, huonees numero kakskytä. Se muistutti mua siitä vähän välii ”Devon, maistut ihan tuhkakupilta!”, ”Devon, haiset niin pahalta!” tai ”Devon käyttäydyt niin vulgaaristi voisitko jo lopettaa.” Mut mulla ei oo koskaa ollu mitää suurta haluu lopettaa. Niinku mitä väliä? En mä ees polta esimerkiks sisällä tai autos, parvekkeella tai ulkona vaan, mut silti se tuntu haittaavan Williamia. Varmaan sikski ku se on muka niin epäterveellistä. Vie makuaistin ja sillee. Mutta jos makuaistista mitataan niin Will on se jolla on ongelmii, se syö ihan mitä vaan paskaa niinku britit ny yleensäkki tekee, mä oon tarkka sen kans mitä laitan suuhuni... paitsi sillon ku se on pizzan päällä. Jos haluut syöttää mulle vaik myrkkyä, laita se pizzan päälle niin alas menee niin et hujahtaa, ei mitää ongelmaa. Pizza, se on mun lempiruoka.
Mut siis joo, Will ei tykänny siitä et poltin. Vähä ennenku se tuli Pariisiin lopullisesti, me käytiin taas puhelimes riita, William sanoi et ei sitte tarvii hakee kentältä ja mä olin et okei, ei sitte. Ja olin ihan helvetin vittuuntunu siihen, hyvä että en menny sanoon että älä muuta tänne ollenkaa... kato mä oisin saattanu suutuspäissäni sanoo jotain sellastaki ja Will ois saattanu ottaa sen tosissaan mut sillon me säästyttiin siltä ylimääräseltä draamalta. Mut vaikka mä olin vihanen Williamille, samal mä aattelin et haluun jotenki näyttää sille et mäki oon valmis tekeen uhrauksii jos seki suostuu muuttaan toiseen maahan mun takii. Onneks Williamil ei sentään ollu mitää kieliongelmii, se puhuu ranskaa sujuvasti, se oli opiskellu sitäki, kirjottaiski sitä varmaan paremmin ku mä koskaa. Mutta se uhraus. Mä päätin että teen jotain mistä Will selkeesti tykkäis, tai lopetan jotain mitä se vihaa, eli röökaamisen.
Mä kävin hakees apteekista sellasen nikotiini-inhalaattorin. Se on sellanen muovinen valkonen pulikka, sellanen pilli jonka sisään tulee pieni muovinen nikotiinikapseli. Näyttää aika paljo tamponilta ja kun sitä imeskelee, musta tuntuu et se oli tupakkayhtiöiden idea tehä siit sellanen ruma palikka että käyttäjä vaikuttais taatusti ihan vitun idioottimaiselta. Eipä ainakaa kovin monien teis mieli vaihtaa röökejään sellasiin vammasiin muovipilleihin ku olihan se ny normaali tupakka varmaan jotain sata kertaa siistimmän näkönen. Mä en tasan olis koskaa alkanu käyttään sellasta paskaa jos Will ei olis vihannu mun röökausta niin lujaa. Mut päivää ennen ku Williamin oli määrä tulla Pariisiin, mä vedin viimeset röökini ja sen jälkeen makasin sängylläni katellen makkarini kattoo, siit oli maali vähä halkeillu. Vaik se asunto oli hieno ja kaikkee, se oli sillee antiikkityyliin hieno, joten niit kaikkii maalauksii ois pitäny pitää ylläki, ja mulla ei todellakaa riittäny siihen mielenkiinto. Siihen ois muutenki pitäny palkata joku ammattilainen joten mä olin vaan todennu että ihan sama, ihan hyvältä toi näyttää halkeilleenaki. Voitte varmaan arvata et William ei ollu samaa mieltä, tollaset kauneusvirheet mun kämpäs katos sillä sekunnilla ku mun kämpästä tuli meidän koti.
Seuraavana päivänä William sitte tuli paikalle taksilla. Sen laatikkoja oli jo joka paikka täynnä. Ne oli tullu rahtina jo viime viikolla ja mä en todellakaa ollu ees uskaltanu koskee niihin. William on aina ollu niin tarkka kamoistaan että oli parempi et mä annoin niiden jäädä just niille sijoilleen mihin rahtaajat oli ne nakellu pitkin olkkaria. Sit ainaki jos jotain ois ollu rikki, se ei ois ollu mun syytäni. Mut siis William, se tuli sisään ovesta omalla avaimella, olin antanu sen sille jo aikoja sitte, ja se laitto oven kiinni just sen kuulosesti et se oli vihanen, vittuuntunu ja väsyny kai matkasta, tai sit se ois kuitenki halunnu et oisin hakenu sen, hyvä alku, mä vaan aattelin. Sit se käveli sillee jämäkkänä olkkariin mis mä olin koneellani ja mä käännyin vähä varovaisena kattoon sitä, se typerä tamponi suupielessäni ja William katto mua hetken hämillään. Sit se kai tajus mikä se oli mun suussani ja hymyili. Musta tuntuu et se oli niin ilonen siit että olin lopettanu polttamisen et sain sen varjolla anteeks sen etten hakenu sitä kentältä. Mä nousin ylös, me halattiin pitkään, käveltiin makkariin ja maattiin siel sängyllä katellen toisiaan eikä ees pidetty kiirettä niiden tavaroiden purkamisen kanssa. Koti, se meille sillon muodostui. Pitkästä aikaa mulla oli koti.
Seuraavan viikon William sitte viettiki sisustaen ja purkaen kamojaan laatikoista. Seinät tuli täyteen joitain vitun vanhoi tauluja, kaiken maailman mitä lie. En mä muista niiden tekijöiden nimii, joitain no nameja, niinku joku Monée, miten se ees kirjotetaan, sellasii ihmeellisii sotkusii värei ne vaan oli, mut Williamille ne oli kai tärkeitäki. Ja kyl ne mulle kelpas. Makkarin katto sai siinä uuden maalikerroksen ja olkkarin jokaseen ikkunaan ilmesty samaan sarjaan kuuluva verho. Mutsiki kävi pari kertaa kyläs ja ne jutteli Williamin kans sisustuksesta. Niil on kyl tosi erilainen maku, mutta ainaki niillä oli jotain yhteistä ja mutsi sit päätyki ostaan Williamille tuparilahjaks muutamat kalliit matot lattioille. Tietty sillee et William oli mukana ostaas niitä, se oli tarkka tollasista. Se kans heitteli surutta meneen ihan helvetillisen määrän mun kamojani, kaikkee mikä oli Williamin mielestä turhaa tai liian huonolaatusta, meidän taloudesta lähti sillon kierrätykseen ihan järkyttävä määrä parittomia verhoja, rumia lakanoita tai tukan värjäykses värjääntyneitä pyyhkeitä.
Mut vaikka Bereki oli aikoinaan pistäny mun kämppäni uuteen uskoon, tällä kertaa se haittas mua paljo vähemmän. Ei se mua oikeestaan sillonkaa mitenkää haitannu, mut nyt se oli melkein kivaa. Paikalle ilmesty Williamin tavaroita joista näki että William oli nyt mun luona. Siks se tuntu hyvältä, siks se tuntu vihdoin siltä et ois koti.
Viikon Will sit leikki siin kotivaimoo, tai miestä, miten sen sit haluu sanoo. Laitto ruokaa ja siivoili ja sisusti, ja sit sen työt alko. Mun mutsi ja faija kans vieraili meillä aika paljo siinä vaihees. Ne oli tavannu Williamin ennenki, olin vieny sitä käymään meil kotona siinä vaihees ku alotettiin meidän kaukosuhde ja kaunopuheinen William Ramsay sai ne helposti puolelleen. Ei se ollu niille ees mikää kauhistus et nyt olinki jossain saatanan homosuhtees, ne on muotialalla molemmat, kaikki siel on jotain fägäreitä, mun setäni Jean-Paulki on homo, homous on mun vanhempien porukoissa ollu aina vaan erittäin trendikästä ja tosi chiq. Ne oli vaan ilosii että mulla oli ees joku jonka kanssa voisin alkaa elään elämääni, et ne tiesi että mä en olisi yksin. Ja William oli niiden mieleen. Se osas käyttäytyä kauniisti niiden illallisilla ja mutsi ja faija kyseliki Williamia mukaansa ties mihin kissanristiäisiin. Aluks Will suostu kunnes se tajus että ne bileet ei ookkaa vaan sellasta uutuudenviehätystä vaan et se joutuis kulkeen niis lopun elämäänsä ihan yhtä paljo jos se vaan suostuis. Niin se sitte alotti keksiin tekosyitä et miks se sais vaan istuu kotona ees hetken aikaa. Etenki siinä vaihees ku Williamin työt alko, ei se ois jaksanu mitää jos se ois vaan kulkenu niis mutsin ja faijan turhis pippalois.
William oli just valmistunu siel Briteis jostain snobista lakikoulusta huippuarvosanoin, joten niiden suositusten turvin sen oli ollu helppoo päästä Pariisin suurimpaan ja kauneimpaan lakitoimistoon töihin, mikä tietty vaan ilahdutti mun vanhempia entistä enemmän. Will oli siel syyttäjänä. Sopi jotenki harvinaisen hyvin sille, musta tuntuu et se toi aina töitä kotiin ku se syytteli muaki aina vaik siitä että en ois tiskannu tai vieny roskii, tai et olin sotkenu koko olkkarin. Mä ymmärrän hyvin miks se oli niiden parhaita syyttäjiä, se oli sen veris. Se sai hyvää palkkaa, paljo parempaa ku mä jossain keikoilla kierrellessäni, mä tein sitä keikkahommaa sillon nimittäin vieläki. Ei me siis kauheesti ehitty nähä ees.
Tää saattaa olla tosi lällyy, mut ku mä olin siis tosi paljo pois kotoo, ja oli Williamki joskus jossain työmatkoil, nii mä sit lähettelin sille aika paljo tekstareita. Otin kännykäl kuvii joistain, kivoist jutuist ja laitoin niit sille. Ja välil mä mailasinki sille. Kyl me soiteltiinki, mut vähemmän sitä, Will oli liian kiireinen et olis ollu samaan aikaan vapailla ku mäki. Jos nyt ihmettelette millasii viestei mä sille tekstasin, voin kertoo jonku esimerkin... vaik tää onki sit tosi noloo, mä varotan.
No esimerkiks kerran me oltiin jossain pienehkös Saksalaises kaupungis, ja sit siel oli sellanen tosi siisti järvi ja siltoi ja kaikkee, nii sit mä otin siit kuvan mun puhelimel ja laitoin siihen tekstiks et ”Oisin halunnu mennä tonne kävelylle sun kaa.” Muistaakseni Will vastas just tohon vaan jotain et ”Voi miten huomaavaista.” Ja laitto sydämen perään. Ja siit kyl huomas että se sano sen sillee sarkastisesti, se laitto sydämii oikeestaan vaan sillon ku se oli sarkastinen. Et kai sillä oli huono päivä tai jotain, yleensä se vastaili vähä sillee, ku kai sillä oli työkiireitä tai jotain. Mut kyl se joskus vastas silleen kunnollaki, silleen et ”Haluaisin olla kanssasi.” tai vaik ”Ajattelin sinua tänään, Devon.” Se tykkäs sanoo mun nimee sillon ku se halus jotain lällyillä. Se kai tykkäs sanoo sitä muutenki, se nimittäin puhu sillee jännästi, alotti mulle suunnatun lauseen aina et Devon... Se oli oikeestaan aika söpöö, siit ties et se oikeesti halus puhuu just mulle eikä kellekkää muulle.
Eka vuos meni sit tollee niin et oltiin aikalailla paljo vaan erossa, ja sen vuoden aikana mä aloin saada vähä tarpeekseni siitä et en ehi hengaa kotona poikakaverini kans paljo paskaakaa. Sekä mä että Will kuljettiin tosi paljo työmatkoilla ja kotiin päästyämme me vaan tapeltiin niin maan helvetisti. Sillä tavalla meidän vähäsestäki ajasta yhes suurin osa meni vaan tapelles joistain typeristä pikkujutuista. Kato se aika joka oli meiltä pois ei tosiaankaa ollu pois tappeluista, se oli pois siitä rauhallisesta oleskelusta.
Tosin, pakko mun on myöntää, et kyllä se tappelu oli aika kivaaki joskus, tai siis ei se tappelu, mutta se mitä sen jälkeen seuras. William kai tykkäs siitä ku adrenaliini virtas ja se sai sen kuumaks... joten sovintoseksi oli aika yleistä meidän taloudes. Kerran meille iteasias kävi silleenki et naapurit oli kuunnellu meidän riitaa tarpeeks kauan ja sit riidan jälkeen ku me oltiin alettu... no kyl te tiätte, nii ne oli luullu et toinen oli tyyliin kuollu tai jotain ja sit ne oli soittanu poliisin. Ja sit yhtäkkii kesken kaiken, ku me oltiin siin, keittiön pöydäl, niinku sillee, niin sit poliisi koputtaa ovella ja huutaa et tulkaas avaamaan. Kyl siinä halut meni siihen paikkaan ainaki mulla ku kiskasin nopeesti housut jalkaani, mut mitä Will teki? Se vaan huusi niille sillee viehättävästi et hetki pieni, pyyhki veret nenänsä alta ja laitto ylleen aamutakin ja meni ovelle kertoon että anteeksi konstaapeli mutta me pidämme poikaystäväni kanssa hieman rajummasta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Ja sit munki piti käydä näyttäytyys siin ovella ja ne kävi meillä sisäl tarkistaas et joka huonees oli kaikki kunnos. Ja kyl ne katto pitkään sitä millanen sotku olkkaris oli, pöydäl olleen kirjat oli pitkin lattioita ja tais siinä olla yks lautanenki sirpaleina. Ja mä siinä pelkis farkuis, punasena ku joku tomaatti ja Will, hymyili vaan sillee silmät viiruina niinku aina, tyytyväisenä itteensä, ja ne vakuuttu et okei, noi oli vaan hulluja. Sit ne lähti, kävi kai matkal kertoos naapureille et ei syytä huoleen, ja sit Will kävi mun kimppuuni uudestaan, ei siis sillee vihasena vaan sillee tyytyväisenä tohon jännitykseen. Noh, ei sil kauaa kestäny et mäki... joo, en selitä tarkemmin, se on yksityisasia.
Ja siis ne naapurit. Ne vaan joutu kestään sitä meluamista. Katos ku ne kaikki sen talon asunnot kuulu mun porukoille. Sillon kun ne oli ostanu sen yhen kämpän mulle, ne oli samal ostanu ne loputki kämpät alemmis kerroksis ja vuokrannu ne eteenpäin. Että heti jos ne valitti meistä vuokraisännille ja emännille ne sai vaan vastauksen että mitä, meidän Devoninko kämpässä? Olette varmaan väärässä.
Nyt eksyin selittään jotain turhuuksii, mun piti kertoo siitä mitä aloin tehä ku me ei ehitty nähä kovin usein. Katos mä mainittinki jo kerran sen mun kaverin Noëlin klubin, Cadencen, se pyys mua usein sinne autteleen kaiken maailman valojen ja muiden säätämisen kans ja sit mä kävin siel välillä muutenki. Mä tulin myös tosi hyvin toimeen niiden Noëlin työntekijöiden kans, ne ties paljo musasta ja musta oli kivaa puhuu siitä, joten meil oli kivaa yhes. Jossain vaihees Noël sit ilmasi mulle et voisin tulla sille töihin jos vaan voisin tehä muutaki ku vaan kerran viikos säätää yhtä lamppuu kohilleen, joten sit mä päätin alkaa opetteleen miten tehään DJ:n hommia.
Noëlil oli töis sellanen DJ ku André. Mä kävin seurailees sen töitä ja sit harjottelin Candencella päivisin, kaikkee sellasta. Vuoden mä siinä treenailin Andrén kans samalla ku tein keikkoja ympäri Eurooppaa eri bändien kanssa ja ehin siinä ajas kyllästy Andrén asenteeseen oikein toden teolla. André oli sellanen tosi leso. Se vaan luuli olevansa jotenki parempi ku kukaa muu koko maailmas ja piti itteensä jotenki ihan vitun komeena ja yritti siks iskee kaikkia. Mua se ei silti yrittäny, se huomas että mä en pitäny siitä ja se vaan vähä dissas mua koko ajan. Se vaan vittuili mulle silleen vähä kokoajan ja mä vaan olin hiljaa ja annoin sen puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Melkein vaan Andrén takia ei ois ees kiinnostanu mennä töihin Noëlille siinä vaihees se sit vihdoin otti mut oikeisiin töihin, mut kyl mä sit kuitenki menin. Noël on hyvä tyyppi, ihan vitun rento ja tajuu hyvän musan päälle. Tosin en mä siel tossa vaihees minää DJ:nä alottanu, sil oli pariki ihan hyvää DJ:tä ja paljo vierailevii tähtii, mä olin siellä talkkarina ja se oli ihan jees hommaa, ei tarvinnu kauheesti kommunikoida muiden kans ku ne oli töis iltasin ja mä taas päivisin. Korjasin kaikkee mikä oli paskana ja katoin et sähköt ja muut toimi. Ihan kiva homma sinänsä ku en ollu koskaa sellasta opiskellu, mut mä olin vaan oppinu sen itekseni ja Noël oli tarpeeks reilu et se otti mut töihin vaikka en ees ollu valmistunu mistää talkkariksi ja muitten paskahommien hoitajaksi.
Mä olin siihen aikaan jotain kakskytneljä tai kakskytviis. Varmaan toi jälkeinen, koitin laskeskella vähä, mut en meinaa muistaa niin tarkkaan. Ja mitä Will teki, se vaan jatko hommiaan siel syyttäjänä. Mä olin tosi tyytyväinen meidän elämään, mulla ei ollu mitää ongelmaa minkää kans, mut Will, mä näin siitä et sitä kalvo joku asia. Se ei vaan ollu onnellinen. Ja sit mä vaan yritin tehä siitä onnellisempaa sillä et en tehny riitaa ainakaa tahallaan ja koitin olla sellanen et mun kans ois helppo asuu. Mä yritin välil tehä sille jotain palveluksii, niinku tiskata vaikka, mut sit se kielsi mua tiskaamasta enää ku en ilmesesti tehny sitä tarpeeks hyvin. Ja joskus mä yritin siivoillakki, mut siitä se vasta flippaski, kaikki kamat oli ilmesesti vääril paikoil. En mä sit tienny mitä oisin muka voinu tehä. Mä yritin kaikkee mut ei ne vaan toiminu.
Joskus mä vaan makasin sängys katellen Williamii ku se jo nukku ja mietin vaan et miten mä saisin siitä taas onnellisen. Miten mä pystysin muuttaan asioita sillee et Will alkais taas hymyillä mulle silleen kunnolla, silmät täysin auki, silleen et ne oikein säteilee. Sitä ei ollu tapahtunu vuosiin ja mä kaipasin sitä. Kyl se joskus hymyili ja nauroki, mut ei sillee rehellisesti... vittu mä kaipasin sitä.
Jos William ei ois ollu mulle niin tärkee, ei toi sen onnellisuuskaa ois ollu niin oleellista mulle, mut siis, kerran... No tää on nyt sit taas tosi henkilökohtanen juttu mutta kerran kun me oltiin sängys. Ja siis yleensä niissä puuhis Will dominoi tosi paljo. Ei siis sillee nolot dominakuteet niskassa ruoskien kans tietenkää vaan sillee henkisel tasol. Sillee et se päätti tahdin ja se sai tehä mitä se halus ja mä vaan tein niinku se ohjaili mua tekeen. Mutta sit yhellä niistä kerroista ku se oli vaan antanu mun viedä tilannetta niinku haluun, silleen et se makas siinä päiväpeittoo vasten, hiukset levällään siinä beigellä peitteellä jossa oli jotain kiemuraisii kuvioita ja se katto mua silmiin. Aurinko paisto vähä verhojen välistä sinne makkariin ja sen silmät oli niin siniset ja kauniit. Ja sil oli muutamia pisamia naamassaa. Sillä tuli niitä aina kesän jälkeen ja Will ite vihas niitä yli kaiken kun taas mä pidin niistä. Ne teki Williamista jotenki pehmeemmän ja inhimillisemmän näkösen. Sillee ystävällisen. Ja mä pysähdyin hetkeks vaan ihaileen sitä, ihan vaan kattoon et miten voi olla totta että tollanen ihminen asuu just mun luonani, mun luonani kaikista maailman ihmisistä vaik oon tällänen tavis ja luuseri. Ja se katto mua ja hymyili ja nosti kätensä koskettaan mun poskeeni.
Sillä hetkellä mä vaan jotenki tajusin sen... tajusin et mä rakastan sitä. Mä rakastan sitä enemmän ku mitää muuta koko maailmas.
Kunpa mä vaan oisinki sanonu sen sille sillon, tai ees joskus. Mutta mä en puhu paljoo. Mä luulin et hiljaa oleminen auttas meitä pysyyn yhessä, että en tekis tahallaan riitoja ja konflikteja. Ja tollasen asian sanominen ääneen oli niin... suurta. Jotenki jopa pelottavaa. Mä en vaan pystyny sanoon sitä ku pelkkä asian ajatteleminenki tuntu joltain liian isolta mulle. Ku mähän oon vaan pieni ja paska ihminen.
Sen sijaan että oisin siinä sitte yrittäny niinku muuttaa asioita paremmiksi, mun hiljasuus muutti niitä huonommaksi. Mä koitin olla poissa tieltä ja vasta paljo myöhemmin mä sain tietää et oikeesti Will ois halunnu et mä oisin ollu enemmän läsnä, enemmän näytteny tunteeni. Mä oon ihan paska tunteiden näyttämises, mä en osaa sitä niinku yhtää. Muutenki noihin aikoihin meidän elämä meni vaan paskemmaksi, mä en tiedä miten niin paljo paskaa voi tapahtuu vaan yhelle pariskunnalle ja miks se pariskunta oltiin just me? Vai johtuko se vaan siitä et joku Jumala vaan sattuu vihaan mua. Se kattelee mua aina pilven reunal ja aattelee ”Voi vittu ku piti tehä toi Devon, se on kyl paskin luomus mitä oon koskaa saanu aikaan, oikeen vituttaa katellakki sitä... pitäs varmaan seuraavaks laittaa sen niskaan jotkut seittemän vitsausta ja sit muuttaa se suolapatsaaks ja kattoo oisko siitä sen jälkeen ees vähä enemmän viihdettä.” Tai sit se oli William jota maailma vihas. Niin vois ainaki päätellä tästä seuraavasta jutusta jonka kerron.
Luku 11, juttu joka on vaikee kertoo, juttu joka mun ois pitäny pystyy estään.
Tää on mulle tosi vaikee tarina kirjottaa. Mä pystyn kirjottaan miten ite oon ollu itsetuhonen ja kaikkee, mutta nyt on kyse Williamista. Kun siis, mä välitän siitä... Jos jotain pahaa sattu sille, mä en vaan pystyny koskaa kestään sitä. Se on liian kauheeta mulle, liian kauheeta Williamille. No, joka tapaukses kerran riidan jälkeen, taas riidan jälkeen, ei me tosiaan paljo muuta tehty ku riideltiin ku joka asia mitä kerron alkaa siitä et riideltiin ja sit tapahtu näin ja noin. Sen riidan jälkeen Will sillon lähti kotoo pois. Se päätti häipyy yöksi baariin vetään päätään täyteen niinku kuka tahansa kunnon britti... tai kunnon suomalainen, kummaksi sen nyt sit täs tilantees haluukaa laskee, ja mä taas jäin kotiin, se tartti omaa aikaa, poissa mun luota, ku mä olin se joka oli sen saanu suuttumaanki. Se oli kai menny jonnekki klubille ja siellä se oli... löytäny jonku miehen ja päätyny sen mukaan. Näin se siis kerto mulle seuraavana aamuna. Se kerto et se oli kai humalassa lähteny jonku toisen mukaan ja heränny aamulla sen sängystä ja poistunu paikalta vähin äänin. Se katui sitä selkeesti tosi paljo ku se kerto sitä mulle ja vaikka se tuntu mustaki pahalta, mä vaan ajattelin et okei, Will on antanu mulle anteeks vaikka mitä, joten mäki voin antaa sille anteeksi tollasen yhen lipsahduksen. Mä vaan lohdutin sitä, pitelin sitä sylissäni ja sanoin et ei se haittaa, kunhan käy nyt vaan joissain testeis, ei sitä kato ikinä tiä jos se ois saanu vaik jonku taudin. Ja Will myönty ja makas mun kylkee vasten sohval lopun päivää. Hiljasena ja väsyneenä, ihan erilaisena ku yleensä, jotenki ihan rikkinäisenä ihmisenä. Muhun sattu se et se ois pettäny mua, mut vielä enemmän sattu se millanen Will oli kun se ei humalansa takii pystyny ees muistaan mitä kaikkee oli tapahtunu.
Tää ei siis olisi vaikeeta kirjottaa jos se ois jääny vaan tohon. Mä oisin kestäny paljo paremmin sen että William ois vaan pettäny mua, sellasta nyt sattuu, tai siis ei sais sattuu mut oisin eläny sen kanssa... Mut joskus pari päivää myöhemmin ku tulin kotiin mä vaan näin siellä Williamin keskellä olkkaria itkees ihan paniikissa, kaikki paikat oli hajalla ja taulut heitelty alas seiniltä, ja keittiön lattialla oli porkkanaa kauniisti pilkottuna tasakokoisiin paloihin. Ja mä säikähdin niin lujaa, mä olin ihan kauhuissani et kuka oli käyny meidän kotona? Mut Will sano et se oli se ite ja et ei tarvii poliisia. Mä olin vaan ihan sekasin, ei William ollu itkeny mun nähden sitte lukion. Mut jälleen kerran, mä kunnioitin sen yksityisyyttä enkä kyselly liikaa ja autoin vaan sitä siivoon. Nosteltiin kaikki vitun vanhat taulut takas seinille ja siivosin porkkanat ja lasinsirut roskikseen ja pidin suuni kiinni vaikka se oliki vaikeeta. Mä ajattelin että kyllä William kertois mulle sitte ku se ite olis valmis kertoon, en halunnu painostaa sitä... ja niin se sitte kertoiki.
Illalla William sitte ei enää pystyny oleen hiljaa, se avas suunsa ja kertoi mitä se oli muistanu yhtäkkiä, kesken porkkanan pilkkomisen ja kasviskeiton valmistamisen. Se ei ollu lähteny kenenkää mukaan, se oli juonu siel jotain juomaansa ku siihen oli tullu André, se mun työkaveri, se DJ. André oli jutellu sille ja tarjonnu sille juoman ja hyvin pian Will oli ollu jo ihan helvetin humalassa, melkein liianki humalassa verrattuna siihen määrään paljo Will oli juonu ja millanen Williamin yleinen viinapää oli. Ja André oli luvannu auttaa sen taksiin ja tuoda sen kotiin, mutta oliki vieny sen omille kämpilleen.
Siis, André, mä en oo koskaa oikein tykänny siitä. Se oli sellanen mua pidempi ja sil oli leveet hartiat ja pitkät rastat ja sellanen ruma rengas nenässään. Ja se puhu kaikille aina vittuilemalla ja yritti iskee jokasta vastaantulijaa, oli ne sit varattuja tai vapaita, miehiä tai naisia, se vittu iski varmaan vastaatulevia kissoja ja koiriaki jos ihmiset loppu kesken. Se oli ennenki kerran flirttaillu Williamin kans ku Will oli ollu käymäs meidän työpaikan jutuissa ja jo sillon sen asenne vitutti mua... ja nyt, se oli ottanu Williamin mukaansa ja vieny sen kotiinsa ja käyttäny hyväkseen sitä että Will oli niin huonos kunnos. Sekää ei oo varmaa et Will ois ollu vaan humalas, vaikka André ois sit huumannu sen tai jotain, ja Will vaan kerto ton kaiken mulle. Mä olin niin vihanen. Mä halusin vaan tappaa Andrén. Se oli satuttanu Williamia ja mä olin jo luullu et William ois tehny väärin mua kohtaan. Oliski vaan pettäny mua mutta ei, vittu, joku raiskas sen, joku raiskas mun poikakaverini.
Sillä sekunnilla kun mä kuulin ton koko tarinan, mä päätin tappaa Andrén, mä päätin vaan tehä lopun sen elämästä keinolla millä hyvänsä. Mä nousin sohvalta, otin auton avaimet ja en todellakaa oottanu et William ois ehtiny mukaan. Mä vaan vihasta sokeena ajoin Cadenceen ku tiesin et André oli siel vuorossa sinä iltana. Mä parkkeerasin huonosti Cadencen lähelle ja kävelin vaan suoraa sisään. Suoraan jonon ohi, olinhan mä sentään siel töissä, ja portsari kai luuli et mä vaan tulin tyyliin hakeen jotain mitä olin unohtanu ku niin päättäväisenä vaan kävelin sen ohi, enkä ees moikannu. Mut oikeesti mun sisällä oli vaan sellanen murhanhimo et en oo tuntenu sellasta ketää kohtaan aiemmin. Mä kävelin suoraa narikkaan, mä tiesin et narikkapöydän takana oli sellanen yks vaaterekistä irronnu putki, mun oli pitäny korjata se ens viikolla joten mä tiesin mitä mä olin hakees. Mä nappasin sen mukaani ja kävelin vaan suoraa tanssilattian läpi DJ:n kopille. Se oli sillee yläkerras, sitä tilaa kiersi sellanen parveke jonka päädyssä DJ:n välineet oli. Ja kun mä pääsin sinne, mä vaan löin sitä. Mua ei kiinnostanu olla mikää herrasmies, mä vaan löin sitä takaapäin suoraa takaraivoon sillä putkella ja André putos maahan. Mä heitin sen putken pois ja aloin vaan piestä sitä nyrkeilläni. Mä tiesin etten ois koskaa pärjänny sille reilus tappelus, mutta ketä kiinnostaa reiluus sellases tilantees jossa se on ihan vitun reilusti käyttäny hyväkseen mun poikakaveriani joka oli ollu ihan vitun huonos kunnos?
Ei menny kauaa ku Noël, sen paikan omistaja, tuli kiskoon mut irti Andrésta. Joku oli soittanu jo poliisin ja ambulanssin ja kaikki oli paniikissa... mutta mua ei kiinnostanu. Mä vaan katoin Andréta ja toivoin ettei se nousis enää ikinä. Mun harmikseni se sit nousi, sen päästä valui verta sen naamalle ja se näytti ihan helvetin pahalta, koko naama ihan turvoksissa mun nyrkkien jäljiltä ja tais siltä jopa irrota yks hammas, mutta se nousi. Noël ja muut meni kattoon onko se kunnos ja ne sai sen palaan tajuihinsa. Ihan hyvä sinänsä, en siis päätyny syyllistyyn tappoon, kato jos se ois kuollu, mä oisin saattanu joutuu jopa johonki vankilaan ja sieltä käsin parisuhteen hoitaminen Williamin kanssa vois olla ollu aika hankalaa.

Yö meniki sit poliisilaitoksella. William tuli sinne kans, syyttäjänä se tiesi paljo asioita ja mä pääsin asiasta ku koira veräjästä ja André sen sijaan... No, Noël on yks mun vanhimpii ystäviä joten se usko mua ja Williamia ja erotti Andrén. Ja ainiin, mä sain parkkisakon siitä autostani. Niinku sanoin, mä parkkeerasin siinä vihoissani tosi huonosti.


Mä en sit tiä mitä mieltä William oli siitä ku mä sillee flippasin ja menin hakkaan Andrén. Ei se kauheen fiksuu ollu mut mä vaan jotenki vaistomaisesti aloin puolustaa Williamia. Intohimorikos, oikein tyylipuhdas intohimorikos, se se oli.
Jo tos vaihees kaikki pysty huokaileen sillee säälistä, et voi noita raukkoi, Devonia ja Williamia, on niiden elämä vaikeeta ja kaikkee. Mut niinku, en haluis mitenkää hehkuttaa tätä, mutta oikeesti se meni vaan vaikeemmaksi. Paskaa tapahtuu ja sen kanssa pitää vain elää, tai jotain sellasta. niinhän se sanonta menee. Ja Andrén tapaus vaan pahensi asiaa. En tiä oisko tilanne pahentunu ilmanki Andréta vai johtuko kaikki siitä idioottista, mutta sen tapauksen jälkeen William vaan sulkeutu enemmän ja enemmän ja mä en tienny sitäkää vähää miten saisin sen onnelliseks. Mä yritin kyllä mut se oli vaan niin tosi vaikeeta.
Siin puolen vuoden päästä tapahtu vähä jotain muutaki, mä sain puukosta ja tälläkertaa se puukottaja en ollu minä ite, toisin ku sillon teininä. Mä olin töissa Noëlin klubilla ja olin siinä just alotellu sit niitä DJ:n hommia, jonkuhan oli niitäki pakko tehä ku André oli potkittu pihalle sieltä. Hyvä tilaisuus siis mulle päästä pois paskahommista ja alkaa tekeen jotain vähä glamourimpaa... tosin oikeesti se vaan tarkotti sitä että teen paskahommien lisäksi DJ:n hommiaki.
Andrén takia mun työmäärä siis vaan lisääntyi. Ja muutenki siel klubilla oli tosi paljo ongelmii ku sen klubin omistaja Noël ajo siinä kolarin ja pasko selkänsä ja sen jälkeen se saiki lopuksi elämäänsä kauheet kolmiolääkkeet et se kestää sitä kipua mikä sen selkään säteilee jatkuvasti, tosi kiva tehä siinä töitä sit ku pitää olla joko tuskissaan tai lääkkeissä. Vittu meillä kaikilla oli töissä ihan helvetisti tekemistä, yks muija nimeltä Sonje piti klubia melkein yksin pystys jonku aikaa ja mä koitin hoitaa sekä DJ hommia, että talkkarin töitä, etenki sillon ku Noël ei pystyny nosteleen yhtää mitää tai kurkottaan minnekkää.
Myös se Noëlin kumppani, Charnell tuli auttaan meitä välillä klubille et pärjättäis ku Noël vielä joutui vaan makaan kotona lääkehuuruissaan. Charnell autto meitä tosi paljo siksiki ku musta tuntuu et se vähä piti sitä Noëlin kolarii sen syynä. Ku siis ne oli riidelly jostain, ei silleen ku mä ja Will riidellään, vaan sillee väittelemällä ja sitte Noël oli sanonu et se ottaa vähä etäisyyttä et Charnell ehtii miettii asioita ja sit Noël oli meillä pari yötä ja sit ku se oli siitä lähös kotiin, se ajo sen kolarinsa. Ei se siis ollu ees Noëlin vika, joku muu vaan ajo vähä vanhoil vihreillä sen auton kylkeen ku Noël ei ollu kattonu ihan niin tarkkaan ympärilleen ja sit se jo lensiki autonsa kans viereisen talon seinään. Mut oli siinä sen uudes lääkitykses sitä hyvää et lääkkeis Noël oli aika hyväntuulinen, se sai melkein niinku käyttää huumeita tolleen ihan laillisesti. Ja se sen tarve niille lääkkeille kyl väheni sillee ajan kanssa ku se selkä vähitellen parani pikkasen. Ei se koskaa sille täysin kuntoon tullu mut tarpeeks hyväksi että se pysty tekeen päiväl töitä ja yöllä nukkuun kipulääkityksen voimalla.
Mut siis oikeesti meinasin nyt kertoo siitä kuinka mua puukotettiin, se ei tapahtunu mitenkää kauheen dramaattisesti, tosi tylsästi vaan, kerran siis ku olin siel klubilla tekees töitä, soittaas musaa DJ:n kopperossa, se ei ees ollu mikää mahtava bileilta vaan ihan tavallinen keskiviikko, pikkulauantai, suhteellisen kivasti porukkaa verrattuna siihen että se oli tosiaan viikolla.Sit ihan yhtäkkiä joku nisti muijja tuli sinne koppiin, kiipes sinne parvekkeelle asti tunki puukon mun kyljestä läpi. Ja ihan niinku se ois riittäny sille, sen jälkeen se alko riehuu niin paljo et se lopuksi putos alas sieltä parvekkeelta, enkä mä pystyny ees nappaan siitä kiinni et oisin auttanu sitä ku se oli just ite tökänny mun kylkeeni reiän ja se haittas huomattavan paljo sellasta operaatiota ku että ”ota nisti kiinni ennen ku se hyppää alas parvekkeelta”.
Poke sit soitti ihan paisees sille muijjalle ambulanssia ja vasta siinä vaihees ku ambulanssi oli jossain puoles välis tulos paikalle ne huomas et mä tarttin sitä paljo enemmän ku se akka joka oli tyyliin poikkassu niskansa pudotessaa ja oli siitä syystä melkolailla eloton. Mä säikäytin Williamin sillä tosi pahasti, tai siis se muija säikäytti, eihän se ny mun vikani oo jos joku hullu haluu puukottaa mua huvikseen.
Mut en mä jaksa siitä puukottamisesta kertoo, mä vaan selvisin siit ihan hyvin, olin yhen yön sairaalas ja sillee ja William oli ihan vitun huolissaan eikä ihan arvostanu sitä ku heitin hyvää läppää siitä miten oon nyt tosi cool ku mul on oikein arpi puukotuksestaki. Aatelkaa jos oisin viel hankkinu luodinreiänki, oisin ollu niinku joku vitun 50cent, paitsi kalpeempi. Ja kaiken sen jälkeen, vaik mulla oli tollanen lähelle kuolemaa menevä kokemuski, se ei siltikää auttanu meitä läheneen paljo paskaakaa.
Siinä vaihees ku me oltiin kakskytseittemän me oltiin melkein enää kaks erillistä ihmistä jotka asu samas asunnos. Me mentiin paikkoihin yhessä, mutta ei koskaa oikeesti yhes, enemmän vaan niinku samoilla kyydeillä. Mun olemassaoloki ilmesesti ärsytti Williamia ja me tapeltiin usein, mutta ihan eri tavalla ku ennen. Aiemmin me oltais tapeltu intensiivisesti ja tosi agressiivisesti, ihan nyrkit pystyssä ja sit sen jälkeen kaaduttu toistensa syleilyyn ja toisiaan suudellen kompuroitu makuuhuoneeseen ja heitelty vaatteet matkalla pitkin kattokynttelikköjä, mut nykyään kun me tapeltiin, William melkein anto periksi. Siis, William ei anna koskaa periksi missää, mutta sillon se vaan tuntu aina jotenki liian väsyneeltä ees tappeleen. Niinku, miten William voi muka olla liian väsyny tappelemiseen, sehän rakasti sitä, se ku valui veri nenästä ja me huohotettiin siinä ihan hikisinä tappelun jälkeen, oli vaan aina saanu sen kuumaksi. Ja nyt se vaan sanoi ”Antaa olla.” Ja mun sisälmyksiin jäi siitä sellanen ontto olo, niinku joku ois poistanu mun sisältä vähintäänki pallean, pernan, maksan ja osan suolistoa.
Yhtenä päivänä mä sit tulin kotiin ja tapasin Williamin laukkujen kanssa eteisessä. Se oli lähössä pois.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка