Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка4/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10

Luku 8, luku jossa mä sit vihdoin kasvatan munat ja teen sen mitä ois pitäny tehä jo aikaa sitte.
Niinku oon täs kertonu, mä tapasin kiertää joittenki pienempien bändien mukana keikoilla, yks niistä oli sellanen ku Deadline, nouseva emo-bändi. Sen jäsenet oli alun perin kotosin Suomesta, joten mä pääsin hyvin mukaan porukoihin ku osasin puhuu niille niiden äidinkielellä vaikka ne sit välillä nauroki mun ranskalaiselle korostukselle. Ne oli breikannu Saksassa ja kierteli siinä sit Eurooppaa ja mä kiersin mukana. Mä sain siel kiertueilla paljo hyvii kavereita joiden kans oon tekemisis viä tänäki päivänä.
Kerran me oltiin taas vetääs keikkaa Saksas ku ne tuli kysyyn multa et ehtisinkö lähtee seuraavallekki keikalle. Ne kysy mua mukaan usein, ja mä yleensä ehin, ei mulla ollu Pariisis mitää mikä ois pidätelly mua, joten sillonki sanoin heti kyllä, ennenku ees tiesin keikan yksityiskohtii. Melkein heti myöntymiseni jälkeen sain katuu sitä, se keikka oli Lontoos, siel samas paikas missä oltiin oltu sillon uutenavuonna Williamin kans aikoinaan, siel missä mä ekaa kertaa koskaa suutelin Williamia omasta alotteestani, täysin vapaaehtosesti, sinne siis liitty mulla paljo muistoja, ja vaik ne oliki sinänsä ihan hyvii sellasii, oli siin mukana myös katkeruutta. Se oli kaikki ollu sitä elämää jonka mä olin hukannu sen jälkeen ku lähin takas Pariisiin Suomesta.
Mä olin siihen asti vältelly Lontoon keikkoja kaikin mahollisin paskoin verukkein, mutsil on synttärit, mulla on lääkäriaika, J-P tarvii apuu sen putkirempas, ihan mitä vaan ikinä keksin. Mä en jotenki vaan halunnu joutuu kohtaan sitä mitä mä tiesin et oli odottaas mua Lontoos, mut nyt menin jo lupaamaan, ja siis ei mulla ollu mitää oikeeta syytä peruu sitä reissuu, mitä mä muka oisin sanonu? ”Hei sori mut en voi tulla koska siel asuu mun entinen kämppis joka melkein muutti mut homoks.” Joo, ei kuulosta kauheen järkevältä, joten mä sit alistuin kohtalooni.
Olisinhan mä voinu ihan helposti vaan mennä Lontooseen ja hoitaa hommani ja lähtee takas kotiin eikä Will ois koskaa saanu tietää, mut siis mä olin luvannu itelleni et sinä päivänä ku mä seuraavan kerran meen Lontooseen, mä soitan sille ja kysyn haluuko se tavata mua vielä. Nyt se päivä sit oli vihdoin tulossa ja vittu se oli hermojaraastavaa. Mä kuitenki kaivoin lompakostani sen Williamin kortin. Se oli rypistyny kulmista, sellanen ihan normaali valkonen kortti jossa oli mustal tekstil asiallisesti Williamin nimi, sähköposti ja uus puhelinnumero. Siinä mulla oli kaikki mitä tarvin siihen että saisin toteutettuu sen mitä olin luvannu itelleni.
Lontoon keikka läheni ja läheni. Ku siihen oli enää jotain viikko aikaa, mä laitoin vihdoin Willille tekstarin. Mä oisin voinu soittaakki, mut en mä kehannu. Ja siis mä en ees tienny oliko se numero enää käytös, mut pian sain tietää, oli se. Se vastas mun viestiini ja me sovittiin et Will tulis tapaan mua sinne keikkapaikalle mis olin töissä. Ja täs vaiheeshan mun ois pitäny olla ihan onnessaan, hyppii riemusta ja tanssahdella ulos Lontoon koneeseen ja juosta Williamia avosylin vastaan, mut asia ei todellakaa menny niin. Mä olin kauhusta jäykkänä, aattelin et se vaan haukkuis mut maanrakoon ku mul kesti niin saatanan kauan soittaa sille, tai mitä jos Will oiski jo jonku muun kans, mitä jos se ois naimisis ja sillä ois kolme kakaraa, mitä jos se ois lihonu kauheeks ihrakasaksi? Vähä yli kahes vuodes asiat ehtii muuttuu harvinaisen paljo. Se että mä en ollu muuttunu mihinkää ei tarkottanu et William ois pysyny samanlaisena ku millasii aikoinaan junttisaaren asukkeina oltiin.
Mä meinasin feidata sen reissun varmaan kymmenen kertaa. Joka toinen päivä olin valmis kohtaamaan menneisyyteni ja joka toinen päivä olin valmis muuttaan Thaimaahan mieshuoraksi ihan vaan ettei tarvis ottaa vastuuta tekemisistään, tai siis täs mun tapaukses tekemättä jättämisistään. Edellisenä iltana mä käyttäydyin niinku teinityttö, seisoin vaatekaappini eessä ja mietin mitä laittasin päälleni. Mun vaihtoehdot oli nää, musta bändipaita, musta bändipaita bändin logolla, musta festaribändipaita bändin ja sponsoreiden logolla. Joo, tiedän, mun vaatekaapin sisältö oli suhteellisen ykspuolinen. En ees muista mitä lopulta pakkasin mukaani, eikä sillä oo ees merkitystä, samalta ne kaikki näytti, se oli se ajatus joka oli tärkein. Ja siis musta se oli vaan hyvä et en ees yrittäny pukeutuu mitenkää paremmin, jos oisin yrittäny, en ois enää näyttäny iteltäni ja kyl mun piti näyttää Williamille heti ulkonäölläniki et mihin mä olin päässy elämässäni, eli en yhtää mihinkää.
Lontoon matka tuli, mä olin viel tavallistaki hiljasempi sillä reissulla ja muut mukana olevat tajus heti et nyt on jotain kysees. Ne tunsi mut hyvin, kyl ne osas sanoo jos mä olin jotenki hermostunu. Ne vähä vittuili mulle alkumatkasta mut sit ku ne huomas että en jaksanu mennä yhtää mukaan niiden härnäämiseen, ne lopetti ja jätti mut mun ajatusteni kans rauhaan. Mä muistan kirkkaasti millanen se keikkapaikka oli, sellanen iso hallin tapanen paikka, takana oli sellasii lastauslaitureiden näkösii systeemejä, se oli ennen kai ollu joku tehdashalli, mut sittemmin se oli muutettu keikkapaikaksi. Se oli rakennettu punasista tiilistä ja oli sillee karulla tavalla tosi hyvännäkönen rakennus. Just sellanen perus Lontoolainen tehdashalli. Me oltiin siel takana roudaas kamoja lavalle, kantelin joitain vahvareita just ku kuulin et joku huikkas mulle et hei Devon sulle tuli joku vieras käy kattoon porteilla et päästetääks sisään. Mä jätin sen vahvarin kantamisen siihen paikkaan ja lähin portille. Mä en koskaa unohda miten lujaa mun kädet hikos ku kävelin sinne, mä vaan mietin miltä Will näyttää, onko se samanlainen ku sillon ennen, onko se lihonu, onko se laihtunu, onko se enää ees sama ihminen ku sillon ennen.
Ja ku mä näin sen mä olin tosi helpottunu. Se oli saman pitunen ku ennenki, vähä laihempi, ei paljoo, pukeutunu villapaitaan niinku ennenki ja se hymyili samalla tavalla ku sillon ku viimeks näin sitä. Sillee silmät melkein kiinni, viiruina ja se heilautti mulle vähä kättään. Kaikki eleetki niin tuttuja, sellasia hillittyjä ja jollain tapaa tosi sivistyneen olosia. Just sellasia ku millanen William oli muiden seuras.
Me puhuttiin vähä jotain, päästin sen sisään, se sano että olin kasvanu pituutta ja saanu lisää lihaksii, en ollu ite huomannukkaa mut ihan uskottavaa sinänsä, nykyään mä nimittäin jopa söin ruokaa päivittäin ja kantelin kaiken maailman kamoja ympäriinsä, joten pakkohan sen on jotain vaikuttaa. Mä vein sen sinne tapaan muita roudareita ja työntekijöitä ja esittelin sen William Ramsaynä, mun vanhana lukiokaverina, kämppiksenä. Sit jouduin jatkaan hommiani ja jättään Williamin vaan hengaan sinne paikoilleen. Oottaan et ehtisin hengata sen kans, vein sen sinne miksauspöydän taa, sieltä mä niitä valojaki säätelin, ja istutin sen tuoliin oottaan et keikka loppuu.
Keikan aikana mulla ei ollu aikaa keskittyy Williamiin, mä oon intohimonen työni kans, mä rakastan sitä miten mä voin oottaa koska se kertsi räjähtää soimaan ja just samal hetkel laittaa kaikki valot pimeiksi ja jättää vaan bändin taakse sellaset verenpunaset spotit jotka saa yleisön melkein säikähtään sitä dramaattista muutosta. Mä en oo koskaa pitäny itteeni taiteilijana mut melkein, ihan vaan melkein toi saattais olla taidetta, tai ainaki lähimpänä taidetta mihin mä pääsen taidoillani kipuaan. Ja pakko mun on myöntää, kyllä mä halusin myös laittaa parastani Williamin takii, halusin tehä siitä mahtipontisen näkösen shown et Will voi nähä et mä osaanki jotain. Siitä Deadline oli hyvä bändi, meil oli sama maku valojen suhteen. Ne halus dramaattisii ja mahtipontisii valokikkailuja ja mä sain toteuttaa itteeni just niinku halusin. Harmi et se bändi on nykyään hajonnu, en nimittäin oo koskaa ollu bändin mukana jonka kans ois ollu rennompaa hengata ku Deadlinen porukoiden.
Keikka loppu, Will sai oottaa vielä et me laitettiin kamat kasaan, ja se ootti. Istu vaan hiljaa ja tarkkaili mua, melkein kylmäs selkäpiitä ku sen silmät seuraili mua niin tarkasti et tuntu niinku se ois koittanu huomata jokasen virheen mitä mä teen. Mut toisaalta se oli ihan kivaaki, se että mä kiinnostin sitä tarpeeks et se ei ois alkanu katella vaik Deadlinen laulajan Henryn perään. Nimittäin jos nyt oletetaan et mä oisin sen näkönen mistä Will tykkäis, en ihmettelis jos se ois tykänny Henrystäki, se oli sellanen pitkä ja laiha, pitkä musta hevaritukka naamalla ja pukeutu suurin piirtein niinku minäki. Ja tosi suosittu tyttöjen kesken, ei siis sillä et vertaisin Williamii muijiin mut siis se on kuitenki hinttari, et kai se niinku tykkäis saman tapasista miehistä ku naisetki? En mä tiä mistä homon kuuluis pitää, mun kokemus homoista on loppujen lopuks aika vähänen.
Keikan jälkeen ku muut lähti jatkoille, mä sanoin et meen Willin kaa vähä verestään vanhoi muistoi ja että turha oottaa mua takas kauheen pian, ja niin me lähettiin. Me mentiin siinä sit johonki mahollisimman kammottavaan peribrittiläiseen syöttölään, siel haisi sellanen fish’n’chipsi ja rasvankäry niin pahasti että melkein oksetti mennä sisäänki, mut toisaalta olin tarpeeks nälkänen että kestin sen. Ja siis syystä tai toisesta, Will oli aina tykänny niistä ruuista. Se syy tais olla se et se on ite britti. Mä oon ihan varma että kaikkien brittien suu on veistetty puusta ja kieli on tuohesta koska sellasta kuraa ei kukaa voi muuten syödä. Mutta siellä rasvankatkussa, sellasen ruman läskin kokin meitä katellessa mä sit sanoin sen sille, mä haluaisin yrittää meidän juttuu uudestaan.
Se ei eka uskonu mua, se pyysi mua toistaan sen ja mä toistin. Se ilme sen naamalla oli kyl sellanen et toivosin et oisin saanu sen videolle. Se näytti niin onnelliselta ja yllättyneeltä ja kaikkee. Mun elämän parhaita hetkii on aina ollu ne ku oon saanu aikaan sen ilmeen Williamin kasvoille. Sillon se hymyilee sillee silmät auki, ihan ammollaan, ei sillee sirrillään pakotetun kohteliaasti. Sillon mä pystyin kattoon sen silmii, ne oli siniset, sellaset tosi kauniit. Harmi vaan et sellaset hetket on vähissä, mä en oo romanttinen ja mä en oo henkevä. Mä sanon asiat töksäytellen ja kuivasti, sellaselle on hankalaa hymyillä muuten ku pilkallisesti. Jos oisin vaan osannu olla jotenki romanttisempi, jos oisin vaan saanu Williamin hymyileen sillee useemmin... Jossittelua vaan, se on jo mennyttä aikaa ja pitää olla tyytyväinen siihen mitä sain aikaan. Ja pitää toivoo et se oli mun kans onnellinen ees jonku osan ajasta.
Sieltä räkälästä me sit lähettiin Williamin kämpille, se halus ”keskustella” mun kans lisää ja verestää vanhoja muistoja... ja tietty se halus kans näyttää mulle missä se asui, koska siis jos me sillon kerta päätettiin että nyt me alettais taas tapailla toisiaan ja alotettais kokeileen onnistuisko meidän kahen välinen parisuhde, se varmaan tulis jossain vaihees aika suhteellisen ajankohtaseksi että kävisin välillä Williamin luona kyläilees. Se Williamin kämppä oli sellases punatiilises perus brittiläisen näköses kerrostalos, sillee et sinne pääsi sisään sen talon ulkopuolelta, Suomes niitä kai sanottiin joiksiki luhtitaloiksi tai jotain, en oo ihan varma. Se kämppä itessään oli vaan sellanen kivan kokonen yksiö, joka paikka täynnä siistejä kirjahyllyjä täynnä kirjallisuutta ja pöydillä taidetarvikkeita ja muuta tarpeellista. Siinä oli erikseen sellanen keittiön ja olkkarin sekotushuone ja sitte makkari, joten siel kyllä riitti ihan hyvin tilaa vaikka se oliki yksiö. Se oli tosi mukavan olonen kämppä kaikin puolin ja musta tuntu että musta tulis oleen ihan kotosaa päästä käymään siel useemminki.
Nyt muuten päästään taas sellasiin asioihin joita en ala kirjottaa mitenkää yksityiskohtasesti. Sanotaan nyt vaan että mä jäin Willin kämpille yöksi ja se ehti nukkuu ehkä kolme tuntii enneku sen piti lähtee taas kouluunsa. Asioita tapahtui ja voin sanoo et se oli yks mun elämän parhaita öitä. Seuraavana aamuna heräsin siihen ku mulle soitettiin et missä vitus oot meidän lento lähtee jo kolmen tunnin päästä ja kentälle pitäis olla lähössä tällä samalla sekunnilla mut tyypit joutu vaan venaan mua siel hotellilla. Käskin vaan niit ottaan mun kamat mukaan ja lähtemään, sit kiskasin vaatteeni päälleni ja otin taksin lentokentälle. Mä hymyilin koko matkan kentälle, ja koko matkan Pariisiin ja siel koko matkan kämpilleni. Me oltiin sovittu Willin kans et aletaan taas olla yhteyksissä ja katotaan mitä sitte tapahtuu, et pystytäänkö oleen toistensa seuras ilman et halutaan tappaa toisemme, vai tulisko siitä sittekki joku maailman suurin romanssi. No, en haluis spoilata ketää mutta nyt ku tiän paremmin tällä hetkel, voin kertoo et jälkimmäinen vastaus olis ehkä lähempänä totuutta... tai no, muutan mieltäni, oikeestaan toi eka kuulostaa sitekki tutulta. Oikeestaan se mitä tosta meidän jutusta loppujen lopuksi seuras oli joku sellanen kiva kauhun tasapaino jossa hyvät asiat ja pahat asiat vaan eli symbioosissa jollain ihan ihmeellisellä ja tosi kiihkeellä tavalla. Kuulostiko hyvältä? En tiä itekkää enää mitä selitän, jatketaan siis selitystä siitä mihin viimeksi jäätiin.
Luku 9, mun elämä alko uudestaan.
Tollon musta oikeesti tuntu että mun elämä alkas. Siihen asti olin vaan koittanu keksii mitä haluun elämässäni tehä ja sätkiny eteenpäin niinku joku kala kuival maalla. Silleen että mä en ees tienny missä vettä taas olis että voisin jatkaa matkaa sinne missä olis parhaat apajat, hienoimmat... no jotkut, hienoimmat jotkut mistä kalat nyt sattuu tykkään. Tuli vähä huono vertaus mut ihan sama. Mut siis nyt mä tiesin mun suuntani, tuntu niinku oisin vihdoin pulahtanu sinne jokeen, näin kalavertausta jatkaakseni, mut se joki ei ollu mikää tyyni ja miellyttävä virta, se oli kuohuva koski, sellanen jonka pohja on täynnä terävii kivii ja siinä vaan teloo itteensä puskiessaan eteenpäin eikä koskaa voi ees tietää tuleeko siel kosken toises pääs vastaan sellanen lempee järvi. Mut ei mua kiinnostanu oliko tulevaisuudes oottaas jotain seesteistä aikaa, mä olin vaan ilonen että nyt olin taas vedessä niinku kunnon kalan kuuluuki olla. Mun oli taas helppo elää.
Me alotettiin Williamin kans mailaileen toisilleen, mä ostin itelleni jopa uuden älypuhelimen ihan vaan et voisin kirjotella sille maileja vaikka olisinki sit jossain keikoilla tai muuten vaan reissun päällä. Et ei haittais vaikka en olisikkaa joskus pitkiin aikoihin kotonani. Voitte varmaan kans arvata miten lujaa jouduin kuunteleen vittuilua siitä että Devon on hinttari, Devonilla on poikakaveri, Devon tykkää suklaa... joo en ees jatka tota lausetta loppuun. Mutta sillon se oli jo ihan se ja sama mulle, sen verran mä olin kasvanu et kestin sen, toisin ku lukios en ois jaksanu kuunnella sitä hetkeekää. Kyllä mä tiesin et ne vaan hyväl vittuili, kaikella rakkaudella. Oikeesti ne tais olla vaan ilosii mun puolesta ku mäki vaikutin selkeesti tyytyväisemmältä elämääni.
Kerran kun ne vinku mulle tarpeeks kauan asiasta, mä vaan sanoin niille et ”Naamat umpeen jätkät, itellänne ei oo poika- eikä tyttöystävii.” Ja siitä se vasta riemu ratkes. Ne nauro sille jutulle varmaan kaks vuotta, Devonilla on poikaystävä, kamalaa ku me vaan ollaan ikusesti yksin, forever alone, ollaan niin surullisia ku Devonilla menee niin hyvin ja meillä elämä on vaan paskaa. Olis ollu parempi ku oisin senki jättäny sanomatta, oisin päässy reilusti helpommalla. Mä vaan olin vähä liian nopee sanoon tollasii typeryyksiä joten ne sai ihan helvetin usein uusia syitä ilkkua mulle kaikesta mahollisesta.
Me ei ehitty Williamin kans tapailla kovin usein. Will oli siihen aikaan opiskelees lakitiedettä yliopistos ja suhteellisen pian se oli kyrvähtäny siihen ihan totaalisesti ja sen sijaan et se ois tehny niinku kuka tahansa normaali ja järkevä ihminen, eli vaihtanu alaa, se oli ottanu siihen lisäksi jonku taide- ja kulttuurisysteemin. Sitä se sit opiskeli lakikoulun jälkeen ja viikonloppusin, joten voitte arvata et Williamilla ei ollu kauheesti aikaa mulle, etenki ku noi kaks pääainetta ei ees ollu ainoot mitä se teki, vaan se oli myös töissä avustajana yhes jossain ihmeen asianajotoimistossa. Mä en ees tajuu millä se pysy järjissään kaiken ton keskellä, mut ilmesesti se vaan onnistu. Aika huonosti mut onnistu kuitenki. Ainakaa se ei hirttäny itteensä tai mitää... ja siis, voihan se asia olla niinki että mä olin se yks syy miks se jakso. Se ku Will sai multa tasasin ajoin maileja ja sai vastailla mun maileihini... Williamin mailit sai ainaki mut jaksaan ite paremmin joten vois olettaa et ne ois vaikuttanu myös Williamiin positiivisesti.
Mä siinä sit kävin Lontoos aina ku ehin ja Will kävi Ranskas muutaman kerran. Ei me kauheesti ehitty nähä ja sillonki ku nähtiin, me vaan maattiin sängys ja nukuttiin koko päivä. Will oli aina liian väsyny tekeen mitää muuta. Ja jos ei maattu ja nukuttu, me tapeltiin jostain. Will oli kiree oikeestaan koko ajan ja mä taas olin helposti ärsytettävissä ihan muuten vaan. Sellanen mun luonne vaan on. Se kaikki turhautti mua ja kerran ku olin Lontoos, mä vaan tokasin Willille et muuta mun luo niin ei tarvii enää tapailla näin helvetin epätasasesti ja olla vaan aina vihasii toisilleen. Mä en olettanu et se ois ees vastannu siihen, saati vastannu myöntävästi, mut se vastas että okei, sitku koulu on ohi, mä muutan. Mä melkein tukehduin kahviini. Toihan tarkotti sitä että kohta me oltais samas tilantees ku sillon aikoinaan Suomes.
Will pisti sen lupauksen jälkeen entistä enemmän pökköö pesään. Se valmistu jo vuoden päästä tosta tapauksesta, ku me oltiin kakskytkolme vuotiaita. Sinä aikana me nähtiin vaan entistä vähemmän ja kuka tahansa normaali ihminen ois aatellu et eihän tästä voi tulla mitää ku me ei ehitä ees tapailla toisiaan, mut mä en sitte kai ollu normaali ihminen. Tai en ainakaa kuka tahansa normaali ihminen. Mä vaan ootin kärsivällisesti sen vuoden.
Yks juttu mun on tosin tolta ajalta vaan ihan pakko kertoo. Nimittäin se ku me mentiin käymään Williamin porukoilla. Me ei koskaa käyty siel usein, ilmesesti Will ei oikein piitannu niistä mut siinä vaihees ku meil oli suunnitelmis muuttaa yhteen Will vaati et mun pitää käydä siel ainaki kerran kattoos millasii ne on. William oli sillon käskeny mun pukee jotain siistii päälleni joten mä olin ettiny jotain mahollisimman siistii. Mulla oli farkut ja musta pitkähihanen paita. Mut siin vaihees ku me istuttiin taksissa matkalla kohti niiden kartanoo, William anto mun kuulla kunniani siitä et ei mun vetimet sit ollukkaa tarpeeks siistit. Vittu mihin pukuun mun ois pitäny pukeutuu? Mä en ihan aina käsittäny tollasten snobien pukukoodeja.
Sinne me sit mentiin, niil oli ihan vitun iso kartano jossain Englannin maaseudulla ja mä muistan miten ne tuli meit vastaan eteses ja katto mua niinku jotain halpaa makkaraa. Me syötiin siel jotain lounasta, se oli jotain ällöttävää läskisoosia ja mä en ihan kauheesti syöny. Williamin mutsi ja faija kylseli multa vähä jotain ja mä vastasin lyhyesti ja sit ne sai Willin kans aikaan riidan siin pöydäs siitä et onko se nyt ihan ok et se muuttaa mun kans Ranskaan. Niiden mielestä mä en kai ollu sopiva kumppani niiden pojalle, enkä ihmettele. Homo poika on vähä huono sillon jos haluu paljo lapsenlapsii. Ja William oli niiden ainoo lapsi, joten niil oli isot toiveet sen elämästä. Asuminen Ranskas jonku luuserin pätkätyöläisen kans ei varmaan kuulunu niihin suunnitelmiin. Harmihan se oli, tuottaa sen porukoille pettymys, mut ei se oo niiden elämä. Will oli päättäny olla mun kans ja mä olin tyytyväinen siihen päätökseen. Jos se tekis Williamin onnelliseks, sen porukoil ei tarttis kyl mun puolesta olla mitää sanomista asiaan. Ja mikä parasta, se tekee mut onnelliseks.
Will päätti sen lounaan nopeesti ja sano et me oltiin väsyneitä matkasta. En mä kauheen väsyny ollu mut kyl se mulle sopi et me mentäis vaan hengaan Williamin huoneeseen. Sen huone oli iso ja siel oli kaikki mitä toivoo saattaa. Oma kylppäri, oma parveke, ihan helvetin iso sänky ja vitusti taidetarvikkeita. Parasta sen huonees taisi silti olla se järjetön määrä valokuvia Williamista lapsena. Kauheet määrät kuvia pienestä punatukkasesta pojasta joka piteli käsissään kaiken maailman piirustuskisan voittopokaaleja ja muita diblomeita. Siel me sit oltiin ja tehtiin jotain mitä ei kovin usein kannattais tehä toisen vanhempien luona, mut ei se mitää, niil oli ilmesesti helvetin hyvät äänieristykset siin talossa. Me pilattiin siin sitte kans joku tonnin päiväpeitto mutta noh, kai niil porvareil oli varaa siihenki. Lopun viikonloppuu me sit maisteltiin Williamin isän viskei, ja mä sain todeta että samalta ne kaikki maistu, viinalta, vaik oliki joitain sata vuotta vanhoi ihmejuomia joiden voimal pitäis tyyliin osata lentää. Tai ainaki pitäis pystyy ihan vaan hinnan perusteella laskeskellen. Ei sellastan ostamises muuten ois mitää mieltä.
Muita Williamin sukulaisia mä en sit nähnykkää, kerran ku olin käymäs Willian kämpil Lontoos jollain sen serkul oli häät mut siis ei ne ees uskaltanu viedä mua sinne näytille. Mutta toisaalta en yhtää ihmettele, mä olin tehny jo niin maan helvetin huonon vaikutelman sen porukoihin joten miks se muka ois halunnu päästää mut tekeen huonon vaikutelman loppuihinki sen sukulaisista. Tosin yks suurimpia syitä miksi mä en mnny sen mukaan oli se että mä olin tahallaan unohtanu mun pukuni kotiin ku mua ei itteenikää kauheesti kiinnostanu mennä mihinkää Willin suvun keskelle kekkaloimaan niinku paraski näyttelyeläin. Will oli sanonu mulle muutenki vaan että jos haluut tulla sinne niin voin ottaa mukaan jotain sopivaa vaatetta.
Paino oli siis sanalla ”jos”, joten en todellakaa ees yrittän ottaa mukaan mitää soveliasta jos kerta pystyisin lusmuilemaan sen sukujuhlat huonon vaatetuksen varjolla. Mut siis sen serkun häät, se oli kyl naurettavaa. Mä tiesin kyl et Will oli britti, mutta niinku... sit oli ilmesesti sukuu jossain Skotlannis koska se laitto sinne serkkunsa häihin päälleen hameen... antakaas ku mä toistan, hameen. Se kyl väitti et ei se oo hame vaan kiltti mut ihan oikeesti, hame se oli, sellanen punanen ruutukuvioitu hame. Just sellanen mitä vanhat naispuoliset opettajattaret käyttää Pariisis ja just sellanen millasii oli isän naistenvaatemallistossa pari kolme vuotta sitte. Huomatkaa siis, paino sanalla ”naisten”.
Mut vaikka mä sanoin et toi näyttää ihan helvetin typerältä, se puki päälleen hameen ja meni häihin, eikä ees ottanu mua mukaan... just niinku halusinki, tosi hyvä siis vaan, en tiä oisinko kehdannu kulkee sen kans missää jos sil ois ollu joku mekko päällään. Ja sekää ei varmaan siin vaihees olisi ehtiny hengaan siel mun kanssani ku se oli joku sen serkkunsa sulhaspoika ja siitä syystä se joutu hoitaan siel kaikkii turhia velvollisuuksia, niinku vaikka kantaan lisää juotavaa sille sulholle tai auttaan sitä oksentaan vessas sillee et se ei sotkis omaa kilttihamettaan.
Mä venasin sit Williamin kämpillä, mä olin tottunu siihen. Se kävi koulus ja töis ja kaikes sillonki ku mä olin käymäs sen luona ja mä vaan katoin TVtä ja surffasin netis siel sen kämpillä. Melkein vähä harmi et en enää pääse hengaan sinne sen kämpille ku siel ei koskaa tarvinnu ees miettii et tarttis tehä töitä, millä mä siel muka oisin voinu tehä töitäni ku en ollu omas kodissani missä mun kaikki työsysteemit oli. William sitte myi sen kämppänsä ku se muutti mun luo, ei se sellasta opiskelija-asuntoo enää mihinkää tarvinnu siinä vaihees ku se asu mun kans Pariisis.
Sillon ku Will vihdoin tuli kotiin se oli enemmän humalas ku mitä oon varmaan koskaa nähny sitä. Will ei yleensä juonu kauheesti ku se tykkäs sillee olla kontrollis tilanteesta. Mut ilmesesti sen serkut oli saanu yllytettyy sen ryyppään todistaakseen että myös William oli oikee britti ja osas juoda niinku muutki britit ja se tuli takasi kämpilleen, missä mä sitä ootin, ihan totaalisesti perseet olal. Mä olin jo makkaris melkein nukkuus ku kuulin miten se kolisteli ovella ja kenkiä riisuessaan kaato naulakon. Mä menin kattoon oliko se kunnos vai tapahtuko siel jotain vakavampaaki, niinku tyyliin et joku varas ois hyökänny Williamin kimppuun takaapäin ku se oli avaas ovee ja nyt ne taistelis jotain eeppistä taistoo siel eteisessä, mutta ihan vaan William se siel yksin kolisteli. Se nojas seinään ja koitti saada riisuttua takkiaan ihan helvetin vaikeen näkösenä.
Mä en ihan muista mitä siin sit tapahtu, mä ilmesesti koitin auttaa sitä käveleen jonnekki tai jotain ku me kaaduttiin molemmat pitkin lattiaa. Mä löin takaraivoni kynnykseen ja Will kaatu pehmeesti mun päälleni, toisil on kato tuurii ja toisil ei. Mut se mitä sit tapahtu oliki ihan eri asia. Will kuiskas mun korvaan et tiätkö Devon miten kiltin pukukoodi menee. No, en mä tienny... mutta William päätti sivistää mua kertomalla että ilmesesti sen hameen alla ei kuulu pitää mitää, ei ees alkkareita, ja Will... se noudatti pukukoodia viimestäki pilkkkua myöten, tai sit se vaan ite halus olla kauhee irstailija, niinku eka se puki hameen ja sit se viel jätti alkkarit pois sen alta. Seki ois kyllä ollu ihan uskottavaa Williamilta, välillä se osas yllättää mut ja kaikki muutki silleen että se vaan teki jotain tollasta härskii. Se vaikutti aina niin soveliaalta et siit ei ois uskonu millasista jutuista se oikeesti tykkäs.
Sit, siinä lattialla... en oo koskaa ollu Williamin kans silleen et se ois niin humalas ja se oli kyl aikamoinen kokemus. Silleen et kerranki se ei ollu Will joka oli niskanpäällä ja täydes kontrollis vaan se olin mä. Ja Will vaan oli siin mun yllä sillee silmät puolikiinni ja hymisi itekseen sillee tosi vapautuneesti, jotenki ihan outoo käytöstä siltä, mut samal ihan vitun hienoo. Musta oli oikeestaan hirveen ihanaa päästä näkeen William sellasessa tilassa missä se ei lankaa miettiny miltä se ite näyttää tai miten se käyttäytyy, silleen että Will vaan teki just silleen ku miltä siit itestä tuntu hyvältä. William oli sillä hetkellä tosi kaunis, se oli kerranki jotenki haavoittuvainen, se oli yks ihan ekoja kertoja ku mä näin Williamin sellasena, ja mä olin tyytyväinen siihen mitä näin.
Sen session jälkeen Will tyyliin sammu mun päälle ja mä sain kantaa sen sinne makkariin ja sänkyyn. Tosi kiva ja kaikkee, mut ihan sama mulle. Ei se niin paljoo painanu et en jaksais, etenki nyt ku se ei enää heilunu ja rimpuillu niinku siin aiemmin ku se oli viel tajuissaan ja ihan vitun kännis. Oikeestaan aika harmi et Will ei oikein koskaa juonu kauheesti, mua ei ois haitannu toistaa tollasii juttui, vaik niihin sit oiski liittyny jotku saatanan typerät hameet.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка