Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка3/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10

Luku 6, kuinka koulu ja elämä sit jatku vaan kuitenki.
Kun koulu alko, oli opettajien kans sovittu et Devon polttaa ja antaa sen nyt vaan tehä niin. Ne ei kai viittiny piinata mua joka asiasta, joten ne vaan katto mun röökausta sormien välistä. Ne anto mulle sen mun pienen paheeni että mä voisin sillee rauhottaa hermojani ees ihan vähä. Mulla oli pahempiakki ongelmia ku vaaniva keuhkosyöpä joten sain sit keskittyy niihin muihin asioihin ja polttaa hermosauhuni rauhas. Ja Will... me oltiin taas ok. Se puhu mulle niinku aina ennenki ja mä puhuin sille. Ja me oltiin ihan väleis. Jossain vaihees se kysy mitä mun kädelle oli tapahtunu ja mä kerroin ja sen jälkeen me ei puhuttu siitä. Niinku oikeet miehet, asioista ei kuulu puhuu. Koulun alotus Suomes tuntu helpolta. Sama paska siel mua ootti tietenki, sato ja oli harmaata ja hämärää, talot näytti yhä betonilaatikoilta ja suomalaiset molotti yhtä typerästi, mut toisaalta mäki aloin osata sitä molotusta, lapsuuden opit palas nimittäin mieleen, ja se saari oli iteasias ihan kaunis paikka. Meri joka puolella ja siel kävi sellanen karu kylmä viima, se oli melkein niinku jostain tosi melankolisesta biisistä, runollista.
Ekana päivänä ku menin kesän jälkeen kouluun tuli sinne mukaan mua saattaan melkein koko suku. Tai no, niinku mutsi, faija ja J-P. Mut ei meil oo ees kauheen iso suku. Mutsil on yks sisko joka on eronnu miehestään ja niil on yks poika, se mun serkku Ace, ja seki asuu nykyään Kanadas asti. Sil on muija ja niil on yks lapsiki, et kai sil nykyään ihan hyvin menee. Mut siis joo, sillon ekana päivänä... mutsi oli ihan herkkänä, se lääppi mua joka välis ja isä oli kerranki se mies joka käyttäyty niinku miehen pitääki. Äiti ei oo oikeestaan koskaa sillee heikko tai herkkä, vaan sillon ku kyse on musta. Mä oon tainnu aiheuttaa sille elämäni aikana vähä liikaa haittaa jo tähän päivään mennes. Mutsi ja faija tapas myös silleen pikasesti Williamin ja mutsi meni tietty heti sille selittään että pidä sitte huolta meidän pojasta ku sillä on ollu nyt kesällä vähä rankkaa. Äiti yritti puhuu sille englantia ja Will vastas sille takas sujuvalla ranskalla ja jo sillon mutsi totes että siinäpä vasta mukava poika, ihanaa että meidän Didillä on noin ihastuttava nuorimies huonetoverinaan. Sitte äiti vasta Williamille kertoki kaiken mahollisen musta, kaiken että meidän poika tarvitsee nyt vähän erityishuomiota ja olisi ihanaa jos voisitte hieman autella häntä kouluasioissa ja pitää hänen puoliaan ja auttaa häntä hankkimaan uusia ystäviä. Vittu mutsi sitte osas olla rasittava sillon, se oli tosi rasittava aina sellasina päivinä ku se päätti olla oikein erityisen äidillinen. Mut toisaalta se siis oli kivaaki et ne oli siel. Tottakai mä käyttäydyin niinku en ois piitannu niist mitää mut salaa vaan tykkäsin. Lukioaikoinani mä en koskaa voinu myöntää jos tykkäsin jostain. Olin just niin idiootti ku miltä näytinki.
Jos nyt laskisin montako kertaa oon sanonu itteeni idiootiksi tän tekstin aikana, kuinkahan iso saldo siit tulis. Varmaan aika paljo, mut siis se on se millanen mä nyt vaan oon, idiootti. Se on mulle ihan okei. Jossain vaihees se oli mulle kova paikka et olin ilkee ja idiootti, mut en mä enää. Mä oon hiljanen ja kaikkee, mut ainakaa en oo enää töykee. Mä taidan nykyään olla ihan ok tyyppi vaik oonki yhä se sama idiootti ku nuorena. Tän kappaleen aikana sanoin sen neljä kertaa.
Noh, en sit tiä pitäiskö mun muka kertoo kovinki tarkasti tosta vikasta kouluvuodesta. Sillon... tapahtu kaikkee mielenkiintosta. Mä ja Will lähennyttiin aika paljo. En viitti mennä yksityiskohtiin, tää ei oo mikää naisten eroottinen novelli, mut me oltiin läheisii... niinku tosi läheisii, eikä vaan henkisesti. Fyysisesti taidettiin olla läheisempiä ku henkisesti, mä ku en oikeestaan koskaa kertonu mitää itestäni ja Will oli samanlainen. Me vaan oltiin yhes salaa, me oltiin niin samanlaisii ja samalla tosi erilaisia. Jotenki me kai vedettiin toisiaan puoleensa, niinku magneetin eri puoliskat, plussa ja miinus.
Mä en tiedä mitä Williamin tunteet mua kohtaan oli tolloin, pitikö se mua vaan jonain fuckbuddynä niinku sitä Jaakkoa sillon, olinko mä vaan uus versio Jaakosta, helpommin saatavilla ku Jaakko ku asuin samas huonees, vai oliko se enemmänki? Mä en tiedä, mut ainaki mä halusin uskoo et se oli enemmän. Mä ainaki tunsin enemmän. Jos mä oisin halunnu fuckbuddyn, se ois ollu muija. Mä en siis oikeesti pidä miehistä silleen, se on vaan Will josta mä oon koskaa elämäni aikana pitäny tolla tavalla vaik se on mies. Ja se johtu siitä et mä pidin siitä ihmisenä, en vaan sillee fyysisesti, ulkonäöltä, pinnallisesti.
Pitänee täs vaihees kertoo et se Williamin fuckbuddy, Jaakko ei enää ollu kuvioissa mukana tohon aikaan. Sen meidän vuosisadan riidan jälkeen Will oli iteasias jättäny Jaakon. Ne ei enää tapaillu niinku ennen ja se tarkotti sitä et William ei käyny kaupungilla enää lainkaa, se vietti kaiken aikansa saaressa, joten sillä oli myös enemmän aikaa mulle. Se oli hyvä... koska mä olin jo tossa vaiheessa melkosen ihastunu Williamiin. Jos se ois jatkanu Jaakon kans vehtaamista mä en ois pystyny jatkaan mitää säätöi Williamin kanssa. Mä oon yksavioinen... tai siis yksparisuhteinen paremminki, mä en oikeestaan haluu olla missää tekemisis avioliiton kanssa, siitä kerron lisää myöhemmin, siinä vaihees ku kerron millasta oli ku olin kakskymppinen.
Ei me koskaa silti seurusteltu mitenkää virallisesti, ei ees salaa keskenään. Mä en ois uskaltanu, siel koulussa, siellä missä kaikki tunsi meidät ja ois nähny meidät yhessä. Se meidän sillonen tilannekki oli jo tarpeeks vaikeeta ku piti koittaa pitää kaikki salas. Olla hiljaa ku suudeltiin jossain salaa. Mä en ois pystyny siihen et oltais kerrottu kaikille. Se oli vaan liian vaikeeta mulle. Ja mä näin millasta oli niillä muutamalla parilla jotka oikeesti näytti sen julkisesti et ne seurusteli. Niinku se yks amerikkalainen tyyppi ja sen japanilaissuomalainen poikakaveri, en mä tienny niistä paljoo mutta yhes vaihees ne eros ja sillon juttelin enemmänki sen amerikkalaisen, Tylerin kans. Se sano et se ei voinu jatkaa sen japsin kans enää ku siit niiden suhteesta oli sille vaan niin paljo haittaa, yhteisön paineet ja sillee, se oli eronnu siit pojasta siks et se yritti suojella sitä siltä kaikelta paskalta mitä ne sai jatkuvasti niskaansa. Mä en halunnu samaa Williamille ja mulle. Ja toinen ongelma oli tietysti myös se että sillonhan mun ois pitäny kertoo Williamille että mä jollain tasolla pidin siitä ja se oli puheenaihe jota välttääkseni olisin varmaan ollu jopa valmis johonki veritekoon. Mä en vaan missää nimes ton ikäsenä halunnu et kukaa sais tietää mitä mieltä mä oikeesti olin enkä mä ainakaa halunnu et kukaa tietäis mitä mun tunteeni oikeesti tunsi. Mä olin niin sisäänpäinkääntyny että mä vaan pelkäsin kaikkee mikä olis paljastanu jotain musta muille.
Williamin vaikutus muhun oli hyvä, se autto mua mun muiden ongelmien lisäksi myös mun koulujutuis. Mä en ois koskaa pystyny pääseen äikkää läpi ilman Williamin apua. Mä en koskaa ois pystyny myöskää jatkaan terapias käyntiä ilman sitä. Mä en oo ees varma oisinko jatkanu elämistä... just, meneepä taas masentavaks, vaik meinasin kertoo hyvistä asioista nyt. Mut siis oikeesti se vika vuosi koulus oli tosi jees. Mun elämä oli vähä vaikeeta mut ei mitää ylitsepääsemätöntä. Mä olin ihan ok, mä olin ihan suhteellisen onnellinen, onnellisempi ku mitä olin ollu pitkiin aikoihin ja selkeesti ihan helvetin paljo onnellisempi ku mitä olin kesällä Pariisis kotona omas verilammikossani maatessani. Okei, kuulosti pahemmalta ku mitä se oikeesti oli, taisin vähä liiotella, mut aattelin vaan et se kuulostais siistiltä.
Mut niinku oon tainnu sanoo täs jo kerran ennemminki, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja niin se loppu tollonki. Koulu loppu, me valmistuttiin, suomalaisen perinteen mukaan saatiin sellaset valkoset rumat seilorilakit, mutsi ja faija oli kattoos, en tiä oliko Williamin porukoita, mut ainaki olis pitäny olla. Mä sain vaan sen todistuksen ku Will sai kaikkii kunniamainintoja ja stipendejä. Taidestipendi, koulumenestysstipendi, olet-kaikkein-mahtavin-tyyppi-koko-koulussa-stipendi ja sitä rataa. Ja se piti puheen missä se kerto miten oli niin hienoo olla tääl koulus, miten sen tulee ikävä kaikkia opettajia ja opiskelijatovereita, miten se tulee kaipaamaan Suomeen kun se nyt palaa takas britteihin kotiinsa... Mä tiesin että se valehteli, Williamilla ei ollu oikeestaan muita kavereita siellä ku mä, mutta se piti sellasen puheen mitä kaikki odotti kuulevansa, se hoiti hommansa just niin ku kaikki opettajat siltä odottiki. William on aina ollu älykäs ja lahjakas, mun täys vastakohta siinä asias. Se työskenteli paljo ja teki kaikki työnsä tarkasti. Sen lisäksi se ehti harrastaa taidetta ja pitää huolta terveydestään ja lukee pääsykokeisiin et pääsis yliopistoon. Siihen aikaan mä ajattelin et William oli ihailtavin ihminen mitä tiesin, mut nyt ku tiedän paremmin, mä huomaan myös et ei se ollu kauheen onnellinen. Se teki kaikkee mikä sai sen vaikuttaan onnelliselta ja iloselta, mut ku me oltiin jossain kahestaan se näytti millanen se oikeesti oli. Se veti kauheita kilareita, huusi ja raivos mulle, itkiki joskus, mut tosi harvoin. Se oli tosi hajal oikeesti ja mä... mä oisin kai halunnu vaan suojella sitä, auttaa sitä jollain tavalla. Mut en mä tienny miten olisin tehny sen, joten mä vaan välitin siitä ja toivoin et se riittäis.
Mut ilmesesti se ei riittäny. Ku koulu loppu, William tuli mun luo ja sano että nyt tää sit kai loppuu. Mä muistan sen tunteen ku tuntu niinku sydän ois valahtanu mahan pohjalle asti, yritin hymyillä mutta tuntu niinku mun kasvojen lihakset ei vaan mitenkää ois toiminu, että ne vaan koitti vetää mun ilmeen mahollisimman tuskaseksi vaikka mä miten koitin taistella vastaan. William hymyili hieman, mä en pysty muistaan oliko se aitoo vai esittikö se vaan, mun oman pääni humina esti mua tajuamasta mitää niin hienovarasta ku Williamin ilmeet. Se anto mulle korttinsa ja sano et siin on sen uus puhelinnumero minkä se ottaa käyttöön ku pääsee britteihin, mä otin sen kortin siitä sen kädestä ja kiitin siitä ja sit William vain lähti pois mun luotani. Mä oisin tietty voinu sanoo et oota, tai älä mee, tai mä välitän susta ja haluun et me nähään vielä, mut mitä mä sanoin? Mä sanoin vaan ”Jaa.” ja niin William oli poistunu mun elämästä.
Mä olin tietty apee siitä, mut mä päätin et nyt mä vaan otan itteeni niskasta kiinni ja jatkan elämääni. Parempiki se oli sillee, mä aattelin, ku en mä oikeesti ees sillee tienny mitä siit ois tullu jos oisin alkanu leikkiin hinttaria Williamin kans. Mä siis päätin jatkaa siitä mihin jäin ku viel asuin Pariisis. En siis samalla tavalla sillee et oisin vaan ollu luuseri ja hengannu niis huumehörhöjen sakeissa, vaan niinku puhtaalta pöydältä muuten, mut ihmissuhteis jatkasin siitä mihin jäin ennen Suomeen muuttoa, eli sinkuksi joka koittaa ettii itelleen sopivan olosta naista. Huomioikaa siis sana nainen, en todellakaa ollu ettiis miehiä.
Ja niin mä tein. Mä muutin takas Pariisiin ja aloin ettii itelleni jotain kunnollista tekemistä, enää en aikonu palata siihen paskaan että hilluisin joittenki nistejen seuras ja vetäisin vaan viinaa päivästä toiseen ilman minkäälaista suunnitelmaa tai päämäärää. Nyt mä päätin itelleni päämäärän, ja se oli sellanen että mun pitää alkaa ite tienaan omat rahani ja saada työpaikka ja saada samalla joku hyvä syy olla mahollisimman paljo reissussa niin ettei tarvis kestää asumista porukoiden luona ja sitä et Pariisis mulla ei sillä hetkellä ollu ihan kauheesti mitää oikeeta tekemistä... ei yhtää ainoota kaverii enää jäljellä, sitä se kato teettää et oli opiskelees pari vuotta ulkomailla, sitä vaan kasvaa erilleen kaikista tutuistaan.
Mutta joo, nyt takas siihen asiaan, mä kerroin jo tos aiemminki et olin kiinnostunu musasta, ja siitä mä sit vaan päätin alkaa jatkaan mun suunnitelman toteuttamista. Mä lähin yhen tutun kans mukaan yhen bändin kiertueelle, se mun tuttu teki valoi niiden keikoilla ja se lupas opettaa mulle saman homman. Mä siis toimin roudarina ja tein valoi sen kaverini kans, jonku verran sain opetella siinä kans sit miksaamista mut se ei ollu niin lujaa mun juttuni vielä sillon. Se oli tosi jees, niinku yks parhaita hommii mitä mul on koskaa ollu. Ja siel keikoil mä myös tapasin yhen tytön, Katarinan, ja aloin seurusteleen sen kanssa. Ei se kylläkää oikeesti ihan noin yksinkertasesti käyny. Ootas ku kerron miten se tarina oikeesti meni ihan kokonaisuudessaan.
Luku 7, jossa sit kerrotaan se mitä luvattiinki.
Katos, se oli venäläinen, puhu venäjää, englantii ja vähä ranskaa, se opiskeli sitä, ilmesesti ranska oli sen mielestä joku maailman kaunein ja romanttisin kieli joten mun saumani iskee se parani sillä sekunnilla ku se kuuli mun ranskalaisen korostuksen jolla kommunikoitiin englanniks. Meidän suhteen alku ei siis johtunu siitä että mä oisin ollu jotenki mahtava tai komee tai hyvä iskeen naisii tai mitä tahansa muuta joka ois mun ansioo, meidän suhde alko siitä et mä puhuin ranskaa, kieltä jota Katarina halus oppii.
Katarina oli tosi hyvän näkönen muija, sil oli pitkä musta tukka ja se pukeutu just sillee niinku kunnon rokkimimmin kuuluki ja meikkas aina raskaasti mustalla. En kertaakaa ehtiny nähä miltä sen naama oikeesti ois näyttäny kaiken sen pakkelin alla ku me jo erottiinki. Sehän ois voinu olla vaik joku ihan karsee noita-akka, mut mä en ois koskaa huomannu asiaa. Kiitos Maybelline kun autat naisia ympäri maailman pakkeloimaan naamansa tunnistamattomaksi mustaksi muhjuksi, varmaan tosi kätevää jos ei haluu tulla tunnistetuksi kadulla omana ittenään. Katarina asu tosiaan Venäjällä, Moskovas, joten voitte varmaan arvata et meidän oli vähä vaikeeta hoitaa tapaileminen. Se kävi mun luona sen kiertueen jälkeen kerran ja mä siel toisen kerran ja siihen se sitte jäiki. Ei meil ollu aikaa toisilleen, tai siis sillä ei ollu aikaa mulle. Mä en nykyään oo ees enää missää takamisis sen kanssa, sil on kai oma elämänsä jossain niinku mullaki. End of story.
Noihin samoihin aikoihin, joskus ku olin jotain parikymppinen, mä tapasin yhellä keikalla kaverin nimeltä Noël. Tää ei siis oo mikää rakkaustarina vaan siitä tuli yks mun parhaita kavereita ja myöhemmin myös mun työnantaja. Mä olin kattoos jotain keikkaa, en muista ihan mitä, mut niinku aina, mä seisoin siel miksauspöydän vieres kädet taskuissa ja keskityin kuunteleen sitä musaa. Mä tykkään aina seisoo keikoil miksauspöydän vieres. Mä en tajuu ihmisii jotka haluu mennä sinne ihan lavan eteen, siel on niinku varmaan salin paskin akustiikka. Jos haluu kuulla musan hyvin, sillon pitää mennä miksauspöydän viereen koska sieltä se koko homma miksataan, sieltä ne kuuntelee miltä se musa kuulostaa ja siks siel on tietty myös paras äänentoisto.
Siin mun vieres sit seisoskeli toinenki kaveri kädet taskuis ja nyökytteli vähä päätään musan tahtiin. Sillä oli sillon punanen irokeesi, lasit päässä ja sellanen sonninrengas nenässä, mut noi piirteet ei saanu mua kattoon et mikäs jätkä toi on, vaan se et sen rystysis oli molemmis käsis tatskat, toises luki hate ja toises fury. Tollasii tatskoi näkee yleensä vaan joillain uusnatseilla ja se kaveri ei musta näyttäny kauheesti uusnatsilta vaan joltain hemmetin punkkarilta. Se kai sit huomas et mä vahtasin sen päälle ja keikan jälkeen se alko jutella mulle kaikkee siit musasta. Me juteltiin tosi pitkään ja lähettiin siitä sit viel yksille kaljoillekki. Ei me paljoo sillon juotu, useita yksittäisii oluita peräkkäin, ei sitä lasketa paljoksi. Mut olin sen verran sit kuitenki humalas et menin sen kämpille yöks.
Yhä vaan, tää ei oo ees panotarina, mä menin nukkuun sen sohvalle ja sillee meistä tuli kavereita. Mentiin yhes keikoille ku meil oli niin samanlainen musamaku ja muutenki hengailtiin paljo yhessä. Myöhemmin se iteasias kerto mulle sen tatskojen tarkotuksenki. Se tapahtu sen jälkeen ku kerran menin sen luo käymään ja se oli just tullu suihkusta ja tuli ilman paitaa avaan ovee... ja sen seläs oli iso hakaristi, sellanen joka peitti oikeestaan kokonaan toisen lapaluun. Sillon mä kysyin et miks sil on sellasii vaik ei se ees oo mikää rasisti ja se kerto et ne on sen nuoruuden jäänteitä.
Noël ei oikeestaan koskaa ollu mikää uusnatsi, mut sen sijaan sen veli oli. Sen veli oli tosi kiihkomielinen rasisti, sillon ku Noël kerto tota mulle sen veli oli just vankilas ties miten monetta kertaa. Aina välillä se pääsi sieltä vapaaks mut ei siinä kuulemma koskaa kauaa menny ku se oli taas hakannu jonku vähäki erilaisen tyypin ja oli istumas uutta tuomiota. Mut siis se sen veli oli sillon aikoinaan vetäny Noëlin mukanaan niihin porukoihin ja Noël oli seurannu, vähä siksiki ku se yritti kaikin voimin pitää huolta aikusesta veljestään vaik oli ite vasta teini. Se veli oli sit samal ku hankki omia tatskojaan päättäny et Noël tartti kans muutaman ja niin ne oli hakannu sen käsiin ja selkään sellasia rasistisia merkkejä.
Ne tietty vitutti Noëlia, mut se eli niiden kans. Ei menneisyydelleen mitää voi ja ei se ees voinu vihata veljeensä. Sil oli jääkaapin päällä veljensä kuva kehyksis vaikka se veli kuulostiki aika mulkulta. Ja kyl mä sitä ymmärsin. Jos välittää jostain tyypistä tarpeeks niin ei sitä vaan pysty vihaan vaikka miten yrittäis. Myöhemmin Noël sit peitti sen selkänsä tatskan sellasel siistillä karpilla, sellasella japanilaisen näkösellä. Se oli tyylikäs tatska ja se hyöty siitä muutaki, nimittäin ne alkas seurusteleen sen tatskaajan kans. Ei ne lopuks elämäänsä yhteen jääny ja mä en tiä syitä siihen mut oli ne yhes jonku aikaa.
Jossain vaihees siinä mun porukat sitte päätti et ne halus musta eroon ja ne hommas mulle kämpän Pariisista. Ne ei kai enää jaksanu katella aikusta poikaansa tulemas liian myöhään kotiin vähä hiprakas. Joo myönnän, oli se aika luuserin touhuu asuu siin vaihees viel kotona, mut en ollu jaksanu ettii itelleni kämppää ku en ees ollu kotona paljo koskaa. Mä kiersin kaiken maailman kiertueilla yli puolet ajastani joten en mä aatellu et oisin ees tarvinnu omaa kämppää. Mutsi ja faija sit näköjään ajatteli eri tavoin. Se kämppä oli kattohuoneisto pienel kujal jonka varres kasvo joitain puita. Siin alakerras oli leipomo ja lähel pieni puisto. Sellasta tosi idyllistä Pariisilaista maisemaa, tosi jees paikka. En ees tiä paljo se kämppä makso niille mut toisaalta sil ei oo mitää välii, niil on rahaa joten ihan hyväki et niil on ees yks turha rahanreikä niiden turhas pojas. Kai ne sillon alko oleen ees vähä helpottuneita siitä et en ollu enää ihan täys luuseri niiku ennen, mut ei ne kai koskaa päässy oleen musta ylpeitä. Mä en oo koskaa oikein saavuttanu mitää mistä sais olla ylpee.
Kerran mä tosin melkein saavutin jotain, kerran mä sain tehtyy ainaki mutsin onnelliseks. Se tapahtu ku mä olin parikymppinen, mä olin opetellu jonku verran kaikenlaisii sähköhommii siinä samalla ku olin säätääs niitä valoja ja muita keikoilla ja kerran sit J-P soitti mulle et voisinko tulla sen firmalle auttaan sitä. Jean-Paulilla oli sellanen mallitoimisto ja se oli aina täynnä hyvännäkösii mut ihan törkeen omahyväsiä muijia ja jätkiä, joten yleensä en halunnu ees käydä siel, mut noh, se on mun kummisetä joten menin sit kuitenki. Siel se sit oli ja sen kanssa siel oli sellanen pitkä hoikka muija jolla oli vaalee kiharainen tukka ja siniset silmät. Sellanen kaunis sanan todellises merkitykses ja pakko sanoo, oli se musta hyvännäkönen, vähä vaan pukeutunu liianki peittävästi. Mut sen sijaan et se muija ois vaan nyrpistäny nenäänsä ja tuhahtanu mulle, se hymyili ja sil oli tosi kaunis hymy.
J-P esitteli meidät, sen muijan nimi oli Berenice ja se tarvi apuu kämpässään jossa oli jotain ongelmii sulakkeiden kans ja J-P oli tietty luvannu pyytää mua apuun. Ilmasta työvoimaa kummipojasta, J-P ei ollu mikää turha bisnesmies. Mä sanoin et mikäs siinä, en tiä olisinko suostunu jos se ois ollu joku ruma läski muori kenen luo olin menos mut siis... Bere oli tosi hyvännäkönen. Me mentiin mun autolla sen kämpille vaik sinne oliki vaan parin korttelinmitan matka ja sit me kiivettiin yläkertaan sen asunnolle. Se oli sellanen mallikämppä, joka yksiös asu joku alotteleva malli jolla ei viel ollu varaa parempiin asuntoihin ja ei ne tosiaan kauheen kummosia kämppiä ollu, sellasia pienii paskoja luukkuja, vaan yhellä seinällä ikkuna ja pieni syvennys makkarin virkaa toimittamas siinä kylppärin vieres. Mä siinä site katoin niitä sulakkeita ja ihmettelin et onpa ihan vitun tyhmä muija ku ei ite osaa vaan niinku napsauttaa sitä vitun katkasijaa takas päälle. Ja niinku J-P, se ois tasan tajunnu sen jos se ois vaan jaksanu nostaa perseensä johtajan tuolistaan ja mennä käymään paikanpäällä, mut siis Bere oli kyl vähä avuton tollasis, sen ehin huomata seuraavan puolenvuoden sisään. Me siinä sit juteltiin, tai siis Berenice jutteli, se puhu tosi paljo, enimmäkseen itestään niinku nyt naiset yleensäkki. Se kerto et se asu ennen Etelä-Ranskas pienehkös maalaiskyläs mut sit se oli aina halunnu muuttaa Pariisiin ja sit se tuli tänne ja oli töissä myyjänä hajuvesipuodis ja sit J-P bongas sen sieltä ja siitä tuli malli. Oikee tuhkimotarina. En mä muista kauan se oli tehny niitä mallin hommii, mä oikeestaan vaan tuijotin sen huulii ja... silmii. Ja sit ku olin lähös sen keitettyä meille teetä ja sillee, mä viel ovella kysäsin et haluaisko se et veisin sen joskus vaik syömään. Ja siis mä olin ihan varma et siinä vaihees viimestään se ois jo sanonu et ”Voi vittu dorka, ei tosiaan, ei tällaset naiset mee olus tollasten nilkkien kans!” mut ei, se punastu sillee söpösti vähä ja sano et joo. Me vaihdettiin numeroita ja mä lähin kotiini.
Parin päivän päästä me sit käytiin treffeillä minkä jälkeen se tuli mun kämpille ja... asioita tapahtu. Hei, mä oon vaan mies ja Bere oli kaunis ja valitettavasti myös aika helppo tapaus. Mä en todellakaa oo mikää Don Juan tai muu viettelyksen mestari mut kyllä mäki joskus onnistun. Välillä mun kävi vähä sääliksiki Bereä, se oli niin naiivi ja helppo suostutella mihin vaan. Se oli ihastunu muhun ja meni mun kanssani sänkyyn heti ekoilla treffeillä. Mulla oli siitä vähä huono omatunto sen illan jälkeen ja sit ku se heti sen jälkeen naiivina tyttösenä alko kysellä et koska mennään tapaan mun vanhempii, mä annoin sille periksi. En halunnu olla sille ilkee, mä olin melkein käyttäny sitä hyväkseni, en siis oikeesti mutta se vaan oli niin helppo ja samalla sillee tosi viaton, joten musta tuntui et mun piti jotenki maksaa se sille takas, tekemällä niinku Bere halus. Ei se mua haitannu oikeestaan, kyl sellasta muijaa kehtaski niille näyttää ja niin mä sitte näytinki.
Mutsi ja faija rakasti sitä. Ne keskusteli kaikkee muodista ties kuinka kauan ja Bere piti mua kädestä kiinni koko sen illan. Tuntu sillee kotosalta, niinku ois koko perhe koolla. Ja jo loppuillasta mutsi ja Berenice alko puhuu siitä miten Beren ois järkevintä asuu mun kämpillä mun kanssa. Mä en ollu siitä ihan hirveen innoissani mut hei, menköön. Bere oli tosi jees joten ei kai se nyt mitää haittais jos se asuis mun luona. Pakko tietty myöntää kans se että antelias nainen samas taloudes ei kuulostanu musta kauheen pahalta... muistutan toisenki kerran, mä oon vaan mies.. Ja siis olin Suomes tottunu asuun jonku toisen kans ja pakko myöntää, mut mä oikeesti kaipasin sitä et mun ei tarvis aina tulla yksin pimeeseen ja tyhjään kotiin ku tulin jostain töistäni.
Mut kyl mä vähä hidastelin siinä sit vielä. Me tapailtiin kolme kuukautta ennen ku se muutti mun luo, sen pidempään en ois pystyny pidätteleen sen ja mutsin innostusta saada aikaan täydellinen perheidylli. Ja niin se muutti mun luo ja toi tullessaan ruusun tuoksuset saippuansa, vanhan roosan väriset kylpypyyhkeet ja pitsikoristellut pöytäliinat ruusuaplikoinneilla. Yhtäkkiä mun kämppä ei enää näyttäny mun kämpältä vaan joltain värisokeen muorin budoaarilta. Beren maku oli... perinteinen ja maalaishenkinen. Mut siis ei se mua ois haitannu, ei mua kiinnosta miltä mun kämppä näyttää niin kauan ku saan pitää tietokoneeni pöydällä ja kahvipannun tiskipöydällä ja niitä Bere ei siirrelly. Meidän yhteiselämä siis alko ihan hyvin. Ja olihan se kivaa tulla kotiin ja kuulla ku Berenice huikkaa keittiöstä että ”Hei kulta, miten meni töissä?” tuli ihan sellanen olo niinku ois jostain vanhasta leffasta. Ja koton tuoksu hyvältä, Bere tykkäs leipoo ja pitää kodin nättinä ja suunnitella tulevaisuutta. Kuhan oiski vaan jääny suunnittelutasolle.
Berenice ja äiti tapas toisiaan usein, ne viihty hyvin yhessä ja ku Bere oli asunu mun kanssa kuukauden se alkas. ”Devon mä oon ajatellu että millaset häät mä haluaisit jos me mentäis naimisiin...” Mä en ollu kauheen innoissaan ajatuksesta mut annoin sen haaveilla, ei kai se pahaa tee. Mut siinä vaihees ku kuulin äidiltäni et ne oli Beren kanssa käyny jo sovittelees hääpukuja ja että ne ehottomasti halus että mun pitää pukeutuu valkoseen smokkiin, mä aloin olla kypsä tilanteeseen. Mä en todellakaa halunnu naimisiin ja tilanne ei ollu tippaakaa mun mieleeni. Se oli niinku jossain Intian hinduhörhöillä! Toiset vaan sopi mun avioliittoani mun selkäni takana.
Siis oikeesti, jos mä oisin halunnu naimisiin, Berenice ois ollu mun listani kärjes ehdokkaissa, mut todellisuudes mä en vaan halunnu naimisiin ollenkaa. Mä olisin halunnu vaan rauhas keskittyy siihen et oppisin tunteen Beree ja viettää sen kans aikaa, mut meillä ei ilmesesti ollu muuta puhuttavaa tai tekemistä ku häät. Ne häät mitä mä en ees halunnu koskaa nähä.
Kolme kuukautta mä elin Beren kanssa ja loppua kohti mä olin kyllä jo ihan helvetin kiree, kunnes vihdoin Bere ite jätti mut. Se sanoi et se haluu miehen jonka kanssa se voi perustaa perheen ja mä sanoin että sori, mutta mä en sitte kyl oo se mies, sillä mä en haluu yhtää ainoota lasta. Berenice itki ja mä lohdutin sitä, taputtelin sen selkää ja sillee, sit mä selitin sille et mä kyllä pidän siitä mut mä en vaan haluu naimisiin enkä haluu lapsia enkä haluu omakotitaloo. Mä haluun kiertää bändien mukana keikoilla ja asuu täs huoneistossani ja kotona ollessani istuu koneella kuuntelees musaa. Me todettiin et oltiin liian erilaisii, tai siis Bere vihdoin totes sen, mähän sanoin, se oli tosi hidas joissain asiois, ei todellakaa mikää penaalin terävin lyijäri.
Niin me erottiin, se muutti takas sinne malliasuntolaansa missä se asu ennen muaki ja nykyään se jopa osas ite korjata poksahtaneet sulakkeensa ihan ite ku olin sille kertonu mitä pitää tehä. Me erottiin kuitenki sit ihan hyvis merkeis, sillee ystävinä niinku just kaikki haluis erota ja väittää eronneensa, mut me siis erottiin ihan oikeesti ystävinä. Mutsi ei kyllä ollu ihan yhtä ilosissa merkeissä sen eron kans ku mä ja Berenice, ku kerroin sille et me oltiin erottu sen ilme jotenki ihan valahti. Se oli pettyny, se menetti täydellisen miniänsä. Mut ei se mitää mulle sanonu, mä vaan arvasin, kyl mä omaa äitiäni osaan hei lukee, olin siinä vaihees katellu sitä jo kakskyt vuotta putkeen.
Onneksi mutsi ja Bere oli siit ystävystyny jo sen verran paljo et ne voi tapailla toisiaan vaan kavereina, olihan ne samoissa bisneksissäki mukana ja kaikkee, joten ne tapas usein joissain snobeissa juhlissa. Se oli hyvä niin, mutsin ei tarvinnu menettää Bereä vaikka mä en jaksanukkaa sitä tarpeeks mennäkseni sen kans naimisiin. Samaan sukuun ne ei siinä sitte päässy mutta eiköhän se vähempiki riitä, voihan ne olla tollee vaan ystäviä.
Oli se vaan hienoo olla taas poikamies. Kävin yhen kaverini Noëlin klubilla usein, pääsin ilmaseks sisälle ku olin säätäny sen valaistukset sinne puoli-ilmaseks, ja harrastin sit sielä sellasta flirttiä. Mun tapaukses siis flirtti oli sellasta et joku muija tuli puhuun mulle ja mä vastailin sille. Ihan pari kertaa menin jonku luo yötäki mut en kovin usein, eikä siel aina ees välttämättä naitu, joskus mä saatoin vaan vähä pussailla ja nuhii ja kuunnella musaa niiden kans kunnes me alettiin nukkua ja sit aamulla saatettiin jopa syödä aamiainen yhessä ja erota sit tuttavina. Ei sellasta olis pystyny tekeen sillon ku oli viel parisuhtees toisen muijan kans. Toinen tärkee juttu mitä pystyin tekeen, oli ottaan uuden tatuoinnin. Bere ei jotenki ollu ollenkaa mun edellisten tähtitatuointien fani, joten en sitte ollu viittiny toteuttaa suurta haavettani ottaa puolen selän peittävää jumalattoman isoo korppia ku Berenice ei varmaan ois oikein osannu arvostaa sitä.
Joten nyt ku olin taas vapaa kaikista parisuhteen vastuualueista, menin ottaan sen tatuointini paikkaan nimeltä Remy’s. Se tatuoija oli sellanen suhteellisen lyhyt kaveri, pukeutu kesälläki jostain syystä johonki kymmeneen huppariin ja näytti vielä väsyneemmältä ku mä. Se ei vaikuttanu yhtää sellaselta kovalta jätkältä joka olis hyvä tatskaaja, mut oikeesti se oli yks parhaita, ja just siks mä meninki just sen pakeille. Mä pyysin sitä suunnitteleen kuvan mulle, sellanen missä on korppi ja sit alla joku juttu jossa on teksti ”toujours”, ikuisesti, niinku ranskaksi. Ja sehän suunnitteli sen ja vittu ku tuli hieno. Se lisäs siihen joitain ruusujaki vähä sen korpin jalkojen juureen ja sit laitto sen tekstin sillee johonki sellaseen banderollirullasysteemiin. Törkeen siisti siis. Sit se vaan hakkas sen mun selkääni ja mä olin tyytyväinen siihen jälkeen.
Toi korppi taitaa olla mun tärkein tatskani, ihan vaan siks et... No se viittaa vähä Williamiin, silleen aika nolosti. En tiä haluunko ees selittää, mut Will pyöri mun mielessä jo Beren kans ollessa ja oikeestaan en ollu koskaa saanu ees lopetettuu sen ajattelemista, joten mä halusin merkin siit itelleni että se vaan tulee ikuisesti oleen mun mielessä. Se vaan on asia josta mä en tuu pääseen yli.
Willin sukunimihän oli Ramsay, se tarkottaa ilmesesti jollain muinaisenglantilaisella ihmekielellä et korppien saari, ja musta korppi sopii elukkana siihen mentaliteettiin joka meil oli. Me oltiin molemmat sellasii aika synkkii ja yksinäisii ihmisii. Ne ruusut ny ei erityisesti liittyny asiaan, ne Remy vaan lisäs siihen alle itekseen mut se teksti kerto siitä miten William oli mun ajatuksis aina, vaikka olin tyyliin maailman upeimman naisen kans, silti mä vaan aattelin Williamia.
Ja vaikka oliki siistii olla nyt poikamiehenä ilman jotain joka kokoajan huohottaa niskaan että kosi mua, niin silti aloin taas kaipaan olla jonku kanssa. Ja siis se kaipaus ei ollu menny oikeestaan koskaa pois Berenkää kans asuessa. Joskus ku se nukku mä vaan makasin omalla puolella sänkyäni ja mietin itekseni että miks tää talo ei vieläkää tunnu niin kodilta ku se koulun asuntola sillon aikoinaan, se yks jaettu huone jossa me asuttiin Williamin kanssa. Olis mun se pitäny heti tajuta että en mä mitää parisuhdetta kaivannu, mä vaan kaipasin aikaani Williamin kanssa. Mä vaan halusin taas olla ees jossain tekemisessä sen kans, ihan sama oliko se parisuhde vai kaveruutta vai sitte joku kauhee vihasuhde, kuhan vaan olis ollu joku suhde. Vittu mä kaipasin Williamia. Williamia jolle mä en ollu puhunu ollenkaa pariin vuoteen.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка