Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка2/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10

Luku 3, joka kertoo siitä miten kaikki siel koulus oli enemmän tai vähemmän perseestä.
Siitä se koulunkäynti sit lähti. Se oli... mielenkiintosta aikaa. Mä koitin lintsailla niin usein ku vaan pystyin ja juoksin kaupungissa sillä lautalla niin usein ku vaan lauttoja meni. Monta kertaa se lautturi ei ees ottanu mua kyytiin ku seki jo ties että en oo matkas ihan puhtaat jauhot pussis. Mä olin sillon seittemäntoista, mut pääsin helposti sisään baareihin puhumalla vaan ranskaa ja esittämällä etten tajuu suomee ja sillee ne portsarit oletti että toi varmaan on jo aikunen ku se on kerta matkustanu tänne keskenään. Ja seki mua autto että olin jo sillon kasvanu oikeestaan täysin sen pituseksi ku millaseksi jäisin loppu elämäkseni, joten kyl mä aika aikuselta näytinki.
Jos muuten kertosin jotain koulusta niin voisin sen verran selittää et oikeestaan vaan historian tunnit oli musta jees. Kaikki muu oli tosi kuivaa ja historiaaki opetti ihan helvetin kuiva opettaja mut mä nyt satuin tykkään historiasta joten se meni ihan hyvin. Musta oli jotenki jopa ihan kivaa olla opiskelees Suomes historiaa ku sitä opetettiin siel ihan eri tavalla ku mihin olin tottunu Ranskas. Vaikeimmat aineet taas oli suomenkieli ja matematiikka. Niitä mä en tajunnu oikeestaan ollenkaa, mut toisaalta ei mua kauheesti ees kiinnostanu niitä tajuta. Mä vaan halusin pystyy elämään sillee suurin piirtein rauhas ilman että joka päivä ois kauheeta tuskaa, ilman että joka päivä joku opettaja olis ollu haluumas antaa mulle jälki-istuntoo. Mulla oli jälkkää sovittuna oikeestaan joka lauantaille, mutta jossain välis mä aloin lintsata myös niitä jälki-istuntoja. Kyllä mä sit lopuksi jouduin kestään myös ne seuraamukset, mutta mä kerron niistä sit myöhemmin ku pääsen siihen kohtaan täs tarinas.
Eläminen samas kämpäs Williamin kanssa taas oli... tosi erilaista. Se piti mut koko ajan varuillaan ja siks en pystyny ees nukkumaan siinä kämpäs kunnolla. Jotenki kuitenki aloin uudestaan dissaamaan sitä ja kohteleen sitä niinku ilmaa. Ehkä mä sillon kuvittelin et se pitäis Willin kaukana musta, ku en olis sille ollenkaa kiinnostava. Valitettavasti se kai kiinnosti sitä vaan lisää, sillä se heitti mulle sellasia pieniä huomautuksia joiden tarkotus oli vaan saada mut friikkaamaan. Ja kyllähän mä friikkasinki, hyvin se vaan toimi. Mut toisaalta meille kehkeyty sellanen ihmeellinen kauhun tasapaino. Se vittuili mulle, mä vittuilin huonosti takas, me oltiin sujut.
Samoihin aikoihin sain paljo muitaki vihollisia. Yks niistä oli meidän idiootti äikän opettaja. Se munapää ei hyväksyny mun paskaa suomenkielentaitoani ja vines joka saatanan kielioppivirheestä. En mä vieläkää osais kunnollista suomee kirjottaa, tällästä puhekieltä vaan, mut oon mä niistä ajoista oppinu. Kaks vuotta Suomes teki paljo.
Muita vihollisia joita sain hankittua oli koulun niinsanotut pahikset, sellanen vitun rasittava nulikka, Heikki-Pekka ja sen kaveri Mika. Heikki veti välillä kaverin roolia ja välillä kiristi kaikki rahat. Muistan et vietin varmaan puolet kakkosvuodesta ollen Heikille enemmän tai vähemmän velkaa. Heikki oli se tyyppi joka hankki saarelle kaiken mitä sinne ei olis saanu tuoda. Röökiä, viinaa, ihan mitä vaan. Mä olin yks Heikin parhaita asiakkaita. Mika taas oli melkein niinku Heikin henkivartija, ne oli tuntenu jostain ihan kakarasta asti ja oli melkein niinku veljeksii, jotku sano et ne oli muutaki mut mua ei niiden systeemit kiinnostanu. Ja siis Heikki ei koskaa liannu käsiään mihinkää, sitä varte oli Mika, melkein kaksmetrinen ladonovien levynen Mika. Ja voin kertoo ihan vaan tällee sivuhuomautuksena et Mika osas lyödä suhteellisen lujaa. Mä sain tuntee sen muutaman kerran palleassani ja laukaperissäni sen koulun aikana.
Yks juttu jonka haluun Heikistä kertoo silti oli se et se ei myyny huumeita koskaa, se levitti alkoholia ja tupakkaa, kaikkee mahollista mitä siltä saatto pyytää mut siis, ei koskaa huumeita, paitsi yhen ainoon kerran. Musta tuntuu että se oli William joka oli sillon suututtanu Heikin vähä ennen ku se lähti käymään kotonaan ja ilmesesti sillä oli menny paskasti kotonaki koska se tuli takas ilkeempänä ku koskaa. Sillon se halus vain ja ainoostaan pahaa Williamille, ja se tiesi että se sais sille pahaa aikaan leikkimällä mun kanssani. Se anto mulle joitain pillereitä ja sano et ne on ilmasia. Älkää kysykö multa nyt miks otin niitä ku en ees tienny mistä ne oli kotosin ja mitä ne oli, mutta kai se oli joku yhteisön paine, tai Mikan nykin pelko joka sai mut nappaan muutaman. Ei siinä menny ku jotain vajaa tunti ku olin jo ihan vitun sekasin. Hekotellen mä melkein ryömin mun ja Williamin kämppään ja koitin eka nousta Williamin sänkyyn vaikka Will oli siinä makaamassa koneensa kanssa. William oli ihan järkyttyny mun kunnostani, se kai sit autto mut mun omalle sängylleni ja mä pidin sitä parhaana ystävänäni. Silleen ku nyt ihmiset tekee kun ne on ihan helvetin sekasin. Jossain vaihees yötä se sit alko, sellanen tuska, sellanen kauhee ahdistava pelko, tyhjyyden tunne ja sellanen olo et kuolema oottaa mua ihan siin vieressä. Mä olin ihan kauhuissani ja ynisin vaan pelosta ja William joutu kestään sitä kaikkee. Se oli Heikin suunnitelmaki, laittaa William tollaseen inhottavaan tilanteeseen jossa se ei pysty mitenkää kontrolloimaan mua, se toimi. Se oli ihan vitun hirvee yö meille molemmille Williamin kans ja voitte muuten olla varmoja että en tasan oo koskaa sen jälkeen vetäny mitää nappeja mistä en tasan tiä mitä ne on. Huumeiden käyttö ei tosiaankaa kyl oo niin hienoo ku sen pitäis olla, sen tajuu jo siitäki ku muistelee Martinia siel kuoppansa pohjalla mätänemäs.
Heikki ja William ei siis jostain syystä oikein tullu toimeen, kuten ehkä käsititteki. Mä en koskaa saanu tietää mikä niiden välejä hiersi, mutta jotain niillä oli. Ne vihas toisiaan oikein sydämiensä kyllyydestä ja näytti sen myös erittäin avoimesti, kutsumalla toisiaan parhaiksi ystävikseen ja muuta ihmeellistä. Ne kuulosti niinku joltain eronneelta avioparilta joka riiteli kumpi saa pitää penskat ja koiran. Musta tuntuu et joskus myöhemmin Will ois ehkä kertonukki mulle mikä se niiden juttu oli, jos olisin vaan kysyny. Mutta mä en kysyny koskaa... ja nyt on jo liian myöhästä kysellä mitää.
Ja niin se elämä kulki eteenpäin sillä saakelin hihhulisaarella niiden junttiporvareiden keskellä. Ja hitto mä vihasin elämääni. Mä vihasin kaikkee siinä saaressa, joka ikistä asiaa, ja olisin antanu mitä vaan jos olisin vaan voinu lähtee takas Ranskaan.
Mä en nyt tiä mistä kohtaa jatkasin tätä tarinaa. Kaikki mitä mun pitäis viittii kertoa on suhteellisen masentavaa eikä vieny mun elämää mihinkää suuntaan, joten hyppään suoraa siihen hetkeen jota en pysty unohtaan varmaan koskaa. Jotenki tuntuu että oon toistanu tota lausetta jo useemman kerran, että en pysty unohtaan jotain koskaa. Mut sellasia asioita on ihan vitusti mun elämäs. Asioita joita mä en vaan voi unohtaa. Mä oon suhteellisen hiljanen tyyppi, joten kovin moni ei tajuu että en mä unohda asioita tosta vaan. Mä vaan en huutele asioitani kylillä ihan miten sattuu. Kouluaikana se oli Williamin kannalta hyvä asia, se olis varmaan erotettu koulusta jos joku ois saanu sen kiinni siitä kaikesta miten se mua... kohteli. Sanotaan nyt vaan että kohteli. Se on poliittisesti korrektia. Vaikkaki toisaalta jos oisin sanonu sananki Williamia vastaan, kukaa ei ois uskonu mua. Se oli yks koulun parhaita oppilaita ja mä olin vaan angstinen luuseri, ei ketää ois kiinnostanu mua uskoo jos mua vastassa oli ite William Täydellisyydenperikuva Ramsayn sana.
Mutta niin. Jälleen kerran on kysees tilanne josta en muista täysin miten se synty. Mä olin vihanen, muistaakseni se oli sen äikän open, tai siis pitäiskö sanoo suomen kielen opettajan, aikaansaannoksia. Se valitti mulle vähä joka asiasta ja mä vittuilin takas ja lähin useemman kerran luokasta ovet paukkuen. Sinä iltana olin tehny just noin, ja muistaakseni se mulkero oli siitä hyvästä vieny mut puhutteluun Lissun kansliaan, rehtorin siis. Se rehtori oli sellanen tosi lyhyt, yhtä pitkä ku levee muori. Sen posket oli niinku jollan buldogilla ja sen tukka oli vedetty niin tiukalle nutturalle että se ajo kasvojenkohotuksen virkaa ja esti ikääntymisen merkkejä näkymästä. Näky niitä tosin silti viäki, se tais olla ainaki sataviistoista vuotias ku se oli niin saakelin pieni ja kurttunen kasaan painunu muori. Ja se oli vihanen. Ne uhkas soitella mun kotiini ja mä yritin väittää vastaan ja kauheeta huutoohan se oli. Kirosin ranskaksi etten sais lisää sanktiota kiroamisesta ja sain silti sanktiota äänenpainostani joka oli ilmesesti liian kiree niille. Mut se puhuttelu ei ollu se asia joka sai mut muistaan sen illan, vaan se mitä tapahtu ku menin takas omaan huoneeseeni.
Mä siis kävelin takas asuntoloille, se oli joku kilsan matka ja ehin sinä iltana polttaa siinä matkas varmaan jotain askin röökiä. Hermosauhuja jotka ei auttanu hermoihin tippaakaa. Mä tulin huoneeseen sisään niinku aina, paukautin oven kovaan ääneen kiinni ja potkin kengät jaloistani seinään. Siin seinäs oli sen vuoden jälkeen sellanen mustunu ja kolhiintunu kohta, ihan vaan sen takia ku kerta toisensa jälkeen potkin kengät jaloistani siihen samaan paikkaan. Will istu sillon sängyllään, niinku aina. Mä en muista mitä se teki, varmaan luki taas jotain, se luki aina jotain... tai piirsi, sitä se teki kans. Se oli sen koulun taideklubin pressaki tai jotain.
Se kysy multa jotain et miten menee, ja mä vittuilin sille ja paiskoin reppuni seinään. Se sano jotain, mä sanoin jotain kuustoista kertaa vittumaisempaa takas. Se alko suuttua muhun, mutta mä en lopettanu. Mä olisin voinu olla järkevä ja tervehenkinen nuori mies, mutta ei. Mä heitin lisää vettä myllyyn, ja nopeemmin ku ehin kissaa sanoo, mun pääni oli lyöty pöydänreunaan. Pöydänreuna, sängynkulma, isku palleaan, sitte kasvoihin ja lopuksi naama lattiaan. En muista koska olisin saanu niin lujaa selkääni, Will oli harvinaisen vahva kokosekseen jätkäksi ja mä, noh, mä olin harvinaisen huonossa kunnossa laittaakseni vastaan. Siihen aikaan mä elin oikeestaan kahvilla ja tupakalla. Meidän koulussa oli paremmat pöperöt ku jossain Versaillesin palatsissa, mutta mulle ei kelvannu. Skippasin ruokailut ja korvasin ne kahvilla. Olin siihen aikaan ihan törkeen laiha. Ja laihana poikana mulla ei ollu mitää saumaa Williamia vastaan.
Mä muistan vaan sen kauhun, sen miten mä olin sitä ennen jo vähä alkanu pitämään Willistä. Se osas olla mukavaki ku se yritti ja se oli ollu ihan ok ennen tota. Ja yhtäkkiä se oli taas mun kimpussa. Mä maistoin oman vereni ja oli vaikee hengittää kun se paino mun päätäni vasten lattiaa. Ja mä... en vaan millää lopettanu vittuilua. En mä tajuu, luulinko mä että se lopettais jos haukkusin sitä hulluksi? No jos luulinki, olin vääräs. Se ei lopettanu.
Sitte se... mä en tiedä saanko tätä ees paperille. Mä oon antanu sen sittemmin anteeksi. Se oli myös paljolti mun omaa syytäni, mut se. Noh, mä en oo varma mitä se oli tekemäs, mutta musta tuntuu että se yritti... raiskata mut. Vittu kuulostaa typerältä, mähän oon mies, en mikää ämmä. Ja niinku mitä se oikein ajatteli? Mut sillä hetkellä ku se otti mun housujen vyötäröstä kiinni ja meinas kiskasta niitä alaspäin, mä menin paniikkiin. Mä... en oo varma itkinkö mä. Mut sen tiedän että olin kaikkee muuta ku miehekäs. Mä pelkäsin vaan ihan helvetisti. Ja ilmesesti se sai Willinki säikähtään, sillä se päästi musta irti ja nousi ylös siitä lattialta. Ja mä... mä nostin pääni omasta verilammikostani, pyyhin naamani, otin tupakkani ja lähdin huoneesta esittäen vahvaa. Kukaa muu ei enää ollu siihen aikaan hereillä. Koko asuntola oli hiljanen, ja kiitos hyvän arkkitehtuurin, huoneet oli kunnolla äänieristettyjä.
Mä raahustin kylppäriin pestäkseni naamani, mutta heti ku mä näin itteni kylppärin peilistä, musta tuntu ku mun kaikki voimat ois valunu viemäristä alas. Mä vaan kompuroin suihkun alle ja laitoin sen valumaan. Mä kai ajattelin että peseytyisin kun vaan makaisin siinä veden valuessa, tai että jos joku sattuis paikalle, se ei huomais ettei siinä ollu vaan vettä, vaan mä myös itkin niinku joku kakara. Tosin jos joku olis tullu sisälle, se olis heti nähny miten säälittävä paska mä olin kaikesta siitä vedestä huolimatta. Istuin suihkun nurkassa vaatteet päällä ja läpimärkänä, näytin joltain märältä irtokoiralta joka viedään huomenna lopetettavaksi.
En tiä kauanko siinä makasin ja tunsin itteni kauheeksi ja paskaksi. Jotenki mä sillonki ajattelin et Willin kiukunpurkaus olis ollu mun syytäni... ja siis olihan se, mutta ei yksin mun syytäni. Mut mä vaan tunsin epäonnistuneeni elämäs täysin. Mä en tiä mitä Will sillon ajatteli, mutta jossain vaihees mä kuulin sen äänen mun vierestä. En muista mitä se sanoi, se saatto olla jotain maailmoja mullistavaa tai sit se vaan haukku mua idiootiksi, mä en vaan pysty muistaan vaikka mun elämä riippuis siitä. Mutta sen mä muistan miten se tuli myös sinne suihkun alle ja veti mut ihan lähelleen. Ja miten se hiljaa pyys anteeksi. Se oli jotenki ihan surrealistista. Jotain mitä tapahtuis vaan jossain unes. Ja se oli ihan helvetin homoa, mutta sillä hetkellä en ees jaksanu välittää.
Mä siis joudun täs välis muistuttaan teitä, mä en oo mikää homo. Mä oon aina seurustellu naisten kanssa ja tykkään ihan normaaleista muijista, mut tollon Williamin läheisyys vaan tuntu hyvältä, niin vitun homoo ku se ikinä oliki. Will oli tullu sinne saareen briteistä ja mä ranskasta. Me molemmat oltiin siel kaukana kaikesta mitä me tunnettiin ja kai musta jotenki tuntu että me oltais samanlaisii. Paitsi et ei me oikeeti oltu, se oli älykäs, ja minä olin idiootti luuseri.
Siin me sit istuttiin, suihkun alla, ja kastuttiin läpikotasin. Me puhuttiinki kai jostain, tai sitte ei puhuttu. En mä muista, mut jossain vaihees mä sanoin sen sille, et mä melkein jo pidin siitä. Ja mä en sillon tienny mitä se tarkotti sillä, mut se sanoi et se... tuntee jotain vetoo muhun? Kyllä mä tiesin et se oli homo, tai bi tai jotain, mutta että se ois homona muhun, se oli jotain ihan liian outoo. Et joku vois pitää mua hyvänä tyyppinä. Sen se sanoi sillon kans. ”Sä oot hyvä ihminen, Devon.” Mä en koskaa uskonu sitä, mä en vielä tänäkää päivänä usko sitä. Mä oon idiootti. Musta tuli idiootti ku mä täytin kolmetoista ja sellaseksi mä jäin. Idiootti on se millasena mä tuun vielä kuolemaan. Idiootti paskiainen.
Jossain vaihees mä sitte kai tajusin miten homoo oli halailla suihkun alla ja me häivyttiin. Mä vaihdoin vaatteeni ja lähin röökille. Ja en uskaltanu enää puhuu Williamille. En ainakaa viikkoon. Mä en käyny ees meidän huonees ku vaihtaas koulukirjat reppuun ja siinä kaikki. Mä nukuin yhteistilojen sohvalla ja vietin aikaani enimmäkseen ulkona tai koulun tietokoneluokas. Vittu mä olin väsyny siihen aikaan. Mä nukuin tuskin kolmee tuntii yössä.
Luku 4, lyhyet todisteet siitä et Will on oikeesti ihan hyvä tyyppi.
Mut siis nyt te luulette et Will oli vaan joku kauhee pahis. Se ei oo totta. Jotenki se osas olla tosi reiluki aina välillä. Se hetki ku mä viimestään vaan aloin pitää siit, ihan siis kaverina vaan mut kuitenki, tais olla se ku se vaan lupas maksaa mun velat Heikille ja niin se en maksoki. Olin saanu niiden velkojeni takii jo turpaaniki muutaman kerran ku Will sano ei se ei enää suostu katteleen sitä, ilmesesti sen mielestä muut ku se ite ei saanu murjoo mun naamaani. Se makso kuussataa euroo Heikille pitääkseen Mikan nyrkit kaukana mun naamastani ja niin mä sain olla taas rauhas. Mä yritin kyl tosi kauan salailla Williamilta et paljo olin Heikille velkaa ihan vaan siksi että se ei sais maksettuu sitä mun puolesta. Mä en halunnu joutuu Williamille sellaseen niin suureen velkaan ja iteasiassa musta tuntuu etten tosin koskaa tullu maksaneeks sitä rahaa kokonaan takas, mut ehkä se on ok. Mä annoin sille sit pidemmän päälle vähä niinku kaiken muun mitä omistan. Niinku itteni... sydämeni.
Hyi vittu Devon koita ny kuulostaa ees vähä vähemmän homolta saatana
Homoilut sikseen, se oli tosi reilusti tehty. Will autto mut sellasesta pulasta etten ees tienny miten kiittäsin sitä. Samoihin aikoihin mä aloin myös tajuta et se tosiaan oli kiinnostunu musta... niinku musta ihan vaan koska mä olin mä eikä siks että mä olisin vaan lähin tyyppi joka sattu oleen paikalla. Valitettavasti tohon aikaan mä olin niin huonos kunnos että en meinaa ees muistaa missä järkäs asiat tapahtui, joten mä joudun kertoon ne vaan niinku nyt satun muistaan. Mut eiköhän seki riitä, kuhan mä kirjotan ne ees jotenki?
Jossain vaihees sitä vuotta mä löysin kaupungillla baareissa hilluessani tyttöystävän. Se oli sellanen tummatukkanen ja sil oli muutama lävistys naamassaan. Ihan sellanen normaalilla tavalla hyvännäkönen muija. Ilmesesti vakuutin sen itestäni puhumalla ihanan romanttisesti ranskaa. Se on tepsiny aina kaikkiin, kaikkiin muihin siis paitsi niihin ranskalaisiin, niille taas voi puhuu suomee ja vaikuttaa muka älykkäältä ja oppineelta. Me seurusteltiin sen kanssa ehkä jotain kuukausi, vähä alle, ja vaikka Will ei suoraan mitää sanonukkaa, mä näin sen siitä et se sattu siihen. Jotenki vaan... se ei tuntunu siitä hyvältä, mä vaan aistin sen. En tiä johtuko mun ja sen likan ero siitä vai jostain muusta, mut se vaivas mua... että Will ei ollu kunnossa. Will ei ollu oma ittensä vaan sellanen vähä apaattisempi ja hiljasempi versio itestään. Ja siis oikeestihan me erottiin koska ei ehitty tavata sen muijan kans tarpeeks usein. Mä asuin siel saares ja se jossain laitakaupungilla. Hommat meni niin vaikeeksi ettei kannattanu enää yrittää liikaa.
Vähä ennen joulua se sit tapahtu. Mut pakotettiin takas ruotuun. Mulle kerrottiin et en pääse kesäl lomalle jos en ala työskennellä kouluni kanssa ja samasta syystä multa peruttiin koko joululoma. Se oli surkeeta aikaa. Mä kävin joulun aikaan kahen päivän ajan kotona Pariisis ja sit takas saareen tukiopetukseen. Sillon mä oikeesti yritin ja William... se autto mua jonku verran, oltiinhan me sentään kämppiksiä. Numerot mitä sain oli vitosta ja kutosta, mut kuhan läpi meni, se riitti mulle. Jouluna mä myös tapasin taas mun Pariisin kavereita ja jotenki musta tuntu etten enää kuulunu joukkoon. Ne nauro asioille joita mä en tajunnu ja puhu joistain ranskalaisista tv-ohjelmista joita mä en ollu nähny. Tuntu vaan et ne oli jatkanu elämäänsä ihan eri suuntaan ku mä. Se sai onneks Suomeen palaamisen tuntumaan ees vähä vähemmän kauheelta ja se että tiesin et William olis siel sai sen tuntuun jopa ihan vähä kivalta. Siis kivalta sillon ku Will ei päättäny flipata mulle jostain pikkujutusta mut hei, mä olin optimisti ja toivoin parasta. Olihan Will maksanu sen mun velanki, se osas olla reilu ja mukava jos se vaan halus joten mä sit vaan toivoin et se haluais olla reilu enemmän ku ihan helvetillinen mulkero.
Joulun välipäivät mä sit opiskelin ku hullu, ihan vaan että saisin ees parin päivän loman uudeksvuodeks. Mulla oli nimittäin suunnitelmii sillon. En ookkaa viel kertonu tästä tarkemmin, mut siis mä oon musamiehiä. Mä rakastan musiikkia, jo nuoresta asti halusin et mun ammatti vois olla joku... virallinen musiikinkuuntelija. Harmi vaan et sellasii ei oo, mut oon sentään jotain mikä on jo suhteellisen lähellä, oon nimittäin töissä klubilla nimeltä Cadence ja sen lisäks kierrän välillä keikoil bändien mukana tekees niiden valoja. Sen jouduin tosin lopettaan yhes vaihees elämää melkein kokonaan, mut kerron siitä sitku pääsen sinne asti. Mut siis se musa, yhellä mun suosikkibändil oli konsertti uutenavuotena briteis, Lontoos, joten mä olin joulurahoillani ostanu sinne itelleni liput. Liput siis monikos. Kiitokseks Williamille siit ku se makso mun velkani, mä ostin lipun sillekki. Ja uudeksvuodeks mä lensin siis Lontooseen.
Mä en tiä et tiättekste sitä tapaa miten uutenavuotena pitää pussata jotain sillä hetkel ku se vuos vaihtuu, mut siis mä tiesin sen, ja niin ties Williamki ja se kans piti tarkasti huolen että mä en pääse unohtaan sitä. Mä tietty sanoin sille että pussaa kuule vaikka persettäs ei vois vähempää kiinnostaa homo, mut sillä hetkel ku se konsertti oli jo lopuillaan ja vuosi vaihtumas ja Will katteli ympärilleen sen näkösenä et etti jotain puolituttuu pussailtavaksi, muhun vaan meni jokin. Kai se oli sit mustasukkasuutta tai jotain, aattelin että helvetti, joko Will ei pussaile ketää tai sit se suutelee mua, mutta ei nyt ainakaa keitää puolituttuja. Kai mä sit vaan olin jotenki omistava Williamia kohtaan ku sillee aattelin et toi reissu ois meidän yhtenen juttu, mä olin pyytäny Williamin sinne ja mä olin se joka anto Willille sen lipun lahjaksi, siks mä en vaan halunnu siihen keitää muita tunkeen kieltään Williamin kurkkuun.
Ja ku vuosi vaihtu, mä suutelin sitä. Mä vaan niinku suutelin sitä vaikka en ees oo homo ja siis se on kyl ihan selkeesti mies. Mä vedin sen lähelle itteeni, mut en ihan niin lähelle et meidän rintakehät ois koskettanu ja sit kumarruin sen vähä mitä Will oli mua lyhyempi ja painoin huuleni tiukasti sen huulille. Mä huomasin miten se yllätty, eka se vähähti vähä ja tais ynähtääkki jotain ku ei pystyny puhuun ku tukin sen suun ja sitte mä tunsin huuliani vasten miten sen suupielet kaartu ihan vähä ylöspäin. Mä taisin tehä sen melkosen iloseks sillä tempauksellani. Ja siis kaiken ton selostuksen jälkeen ainoo syy millä voin tän kaiken selittää on et olin sillon vähä humalas... tosin en läheskää tarpeeks et alkasin joka miestä nuoleen. Jos mä nyt olisin yhtä paljo humalas ku olin sillon ja sit mun pitäis miettii et pystysinkö suuteleen vaik... no kuka nyt ois hyvännäkönen, vaik Charnellia, se on jo melkein muijan näkönenki! Niin ei, en pystyis. En vaik oisin tuplat enemmänki humalas. Mut sillon pystyin suuteleen Williamia. Eikä se ees ollu kauheen vaikeeta. Melkein ihan kivaaki.
Mä en niinku tarkota tehä tästä mitää mun ”tulin ulos kaapista” kertomusta. Jos haluutte sellasta lukee, ootte vääräs paikas. Tää on ihan vaan mun elämäntarinan, ja toi nyt vaan sattu oleen tollanen vaihe mun elämäs. Tollanen vaihe jossa William vei suurimman osan mun huomiosta.
Sen uuden vuoden jälkeen me oltiin taas ok. Me tultiin samalla lennolla sieltä takas Suomeen ja otettiin yhes taksi lentokentältä saareen, tosin se kyl oli William joka makso sen taksin ihan yksinään. Mun kaikki rahat oli tollon taas lopussa, niinku ne ny oli suurimman osan ajasta kun mä viel olin nuori. Siel lentokonees me vaan puhuttiin kaikkee musasta... tai siis mä puhuin musasta ja siis ette kyl koskaa usko mutta, William nukahti kesken kaiken ku mä puhuin sille kaikkee. Vittu mä olin nolona. Nykyään se koko tilanne naurattaa mua ja nolostuttaa enemmänki Williamia ku mua. Musta se oli ihan vitun läppä tempaus Williamilta, nukahtaa ny kesken kaiken ku toinen selittää jotain keikkajuttui joita se raukka pitää viel mielenkiintosina, minä raukka siis. Ku tajusin et se oli nukahtanu, mä vaan suutahdin sille enkä meinannu millää puhuu enää koko loppu matkan aikana, taisinki oikeestaan olla tosi hiljaa sen lennon loppuun asti, mut kyl mä muistan että taas taksis mä juttelin Williamille.
Willin onneksi mä en oo koskaa ollu kauheen pitkävihanen tyyppi. Me oltiin noihin aikoihin hyvis väleis ja joskus... aina välillä se... lähenteli mua. Ja ei se ees tuntunu mitenkää pahalta. Aattelin vaan et mitä tapahtuu junttilas, pysyy junttilas, ja se siitä. Et se ois sellanen ohimenevä asia joka loppuis sillä sekunnilla ku koulut loppuu. Mut olin mä vähä vääräs. Nimittäin vika asia mitä saatiin Willin kans aikaan ennen koulujen loppua oli riita. Ihan helvetinmoinen riita joka aiheutti sen että en vaan voinu unohtaa junttilan asioita vaikka pääsinki takas Pariisiin sivistyksen pariin. Se tapahtu niin nopeesti, eka se oli mun kans ilonen siitä ku olin saanu rästit tehtyy, ja yhtäkkiä meil oli vuosisadan suurin riita. En muista et oltais koskaa sen jälkeen huudettu toisilleen niin lujaa, et oltais koskaa oltu niin kauan puhumatta toisilleen riidan seurauksena. Se riita oli oikee riitojen emo, ja sen riidan syy oli Jaakko.
Luku 5, tää on se luku josta tajuu miks vihaan Jaakkoo niin maan perkeleesti.
Williamilla oli kaupungissa sellanen fuckbuddy. Me ei Williamin kans oltu menty niin pitkälle, ei todellakaa, mä en halunnu mitää sellasta, joten se kai sit halus tyydyttää tarpeitaan jossain muualla. Mä tiesin siitä ja tapasinki sen kerran. Ihan helvetin inhottavan olonen ihminen. Jaakko Silvennoinen, syy meidän suurimpaan riitaan. Se oli sellanen pitkä, paljo pidempi ku minä, aika väsyneen näkönen kaveri. Sil oli luonnostaan vaalee tukka ja ku mä kättelin sitä, sen käsissä oli jotain mustetta tai muuta vastaavaa. Niil oli siis jotain yhteistä Williamin kanssa, ne oli taiteilijoita, kun tääs minä ja Will, meidän yhteiset piirteet oli jotain vaikeemmin selitettävää, silleen henkisellä tasolla. Alankohan mä jo kuulostaa joltain new-age hörhöltä?
Se riita lähti siitä ku se tyyppi tuli kerran jopa käymään meidän saares, mä muistan sen päivän ku eilisen, ku mä astuin sisään meidän huoneeseen ja näen jonku vieraan lähentelemäs Williamia. Myöhemmin mä sain tietää miks se oli siellä, Will oli sanonu sille puhelimes et älä tuu, mutta se vaan tuli. Toinen asia jossa ne oli samanlaisii, kumpikaa ei usko sanaan ei, ne vaan teki just niinku ne ite halus piittaamatta muiden mielipiteistä ja sillon Jaakko oli halunnu tulla tapaan Williamia. En tiä halusko se vaan tulla puhuun sille vai halusko se ärsyttää sitä vai halusko se päästä pukille, mut sinne se oli vaan tullu ilman lupaa. Will esitteli mut sille, se tuli kättelemään ja pyysi vaan törkeesti multa et voisinko mä poistuu. Niinku voisinko mä poistuu mun omasta huoneestani? Ja Will katto mua silleen melkein anovasti ja sanoi ”Älä mee, jää tänne.” Will ja se oli kai sillon riidelly tai jotain, William ainaki vaikutti tosi kireeltä ja se ei tainnu haluta jäädä sen kans yksin, joten mä jäin. Mä vaan menin sängylleni istumaan ja tunsin sellasta ihan pientä voitonriemuu. William pyysi multa apua, se pyysi että mä jäisin sinne sen kanssa et sen ei tarvis olla sen Jaakon kans kahestaan. Ihan hetken ajan mä tunsin olevani tärkeempi ku se Jaakko vaikka mä en ees antanu Williamille samoja asioita ku se Jaakko pysty antaan. Mut siis se voitonriemu ei kestäny pitkään, se älykääpiö päätti et se haluu et Will näyttää sille koulun grafiikan luokkaa ja sä aattelin eka et ei William suostuis, sehän just ei halunnu olla sen kanssa kahestaan, mut ei. Se lähti sen tyypin mukaan. Sillä hetkellä mä näin punasta. Ei helvetti, mä olin niin vihanen Williamille, mä olin ihan varma et ne vaan lähti naimaan, mä olin vaan niin maan helvetin vihanen... ja kateellinen. Mä inhosin sitä jätkää niin lujaa, olisin halunnu vaan vetää sitä turpaan ja käskee sen painuu vittuun ja pysyy siel. Mua inhotti et se koski Williamia, vaikka mä ja Will, meillä oli jotain.
Kun William sit myöhemmin vihdoin tuli takas, me saatiin aikaan se riita. Mä halusin tietää mitä oli tapahtunu ja Will ei halunnu sanoo. Mä olin niin pettyny, mä olin pitäny Williamin puolia ja jääny sinne ja miten se makso sen mulle, niin että se vaan lähti sen mulkun mukaan. Mä huusin Willille ja haukuin sitä, tää on aika kauheeta, mut mä haukuin sitä mieshuoraksi. Mä olin vaan niin vihanen ja tuntu niin petetyltä, mä luulin et Will oli kiinnostunu musta eikä haluais enää olla sen munapään kans ja siks mä jotenki kai luulin et mulla ois oikeus olla niin ilkee Williamille. Riita ylty, niinku aina, ja William heitti mua jollain kirjallaan, sit lampulla ja sit taas jollain kirjalla. Ja mä vaan nousin seisomaan ja huusin... mä muistan tän ikusesti, sanasta sanaan, mä huusin "Vittu heittele vaan! Tuu viä vetään turpaan! Sillähän kaikki paranee! Tajuutko nyt yhtää miks mä vihaan sua niin paljo senki vitun mulkku?”
Will katto mua hetken hiljaa ja lähti. Ja mä tunsin oloni niin paskaksi. Mä olin menny liian pitkälle, mä olin suuttunu liian pienestä, mä olin sanonu Williamille että mä muka vihaisin sitä vaikka en todellakaa vihannu. Mä välillä vihasin joitain asioita mitä se teki mut mä pystyin antaan niitä anteeksi ja mä en todellakaa vihannu Williamia ihmisenä. Mä siis olin ihan helvetin typerä huutaessani sille että mä vihasin sitä... Ja vittu, mä kutsuin sitä huoraksiki. Ihan niinku se muka kaikille antais, sil oli vaan se Jaakko, ei ihmekkää toisaalta ku enhän mäkää suostunu oleen sen kans ihan niin läheinen ja sit silti mä vaan vaadin yhtäkkii tollee Williamin koko huomiota itelleni. Mä olin todella epäreilu. Mä päätin siis pyytää anteeksi kun näkisin sen huomenna päättäjäisten jälkeen. Päättäjäiset tuli, mä istuin siel tuolissa sillee vitun vaikeena ja ootin vaan että ne saatanan suvivirret saatais laulettuu loppuun nopeemmin että pääsisin takas meidän kämpille ja sanoon Williamille että en mä oikeesti sitä vihaa, että mä olin pahoillani ja että se on oikeesti ihan ok tyyppi. Mä vaan halusin jotenki hyvittää sen mitä olin sanonu, mut ku se paska vihdoin loppui ja sain siekastuu mukaani sen todistukseni ja hölkättyä kiireel takas meidän kämppään, mä sainki vaan huomata että se oli tyhjä. Will oli lähteny ilmesesti jo aamulla. Sen kaikki kamat oli haettu ja mä olin yksin. Mä kokeilin soittaa sille mut sen puhelin oli pois päältä. Se oli kai lentokonees tai jotain ja toisaalta se oli ihan hyväki et en saanu sitä kiinni. En nimittäin tiedä mitä oisin muka sanonu.
Siinä mä sit nukuin yksin sen yön ja seuraavana päivänä faija tuli Jean-Paulin kans hakeen mun kamat ja mä muutin kesäks takas Ranskaan. Vittu mä olin oottanu kesää. Mä olin oottanu ihan hulluna sitä et pääsisin vaan takas kotiin ja ei tarttis olla siel saatanan junttipuskas. Mä olin vaan oottanu et voisin taas olla onnellinen, mut olinko mä? Ei, en mä ollu. Joku siinä vuotena oli muuttanu mua liikaa, en sit tiä mikä hintti musta oli tullu vai olinko mä muuten vaan tullu hulluksi. Mä olin tullu melkein yhtä säälittäväksi ku se yks suomenruottalainen homppelipoika jota koko kouluki kutsu fägäriksi. Olinhan mä jo yhtä laihaki, tosin vähä eri syystä. Mä luulen et se halus olla laiha ihan vaan ollakseen tosi fabulous, ku mä olin laiha vaan laiskuuttani. Mut kuitenki. Siellä mä olin, Ranskassa, kotona. Ja vittu mulla oli paska olo.
Ehin olla kotona vaan jotain viikon ku mutsi ja faija jo lähti johonki New Yorkiin muotiviikoille tai muille kauneusmessuille. Se oli kai sitä niiden avioliiton laatuaikaa, käydä tapaas tuttuja ja hengaas siinä porvariseuras. Joka ilta oli juomingit ja joka paikas kaikki näytti hyvältä. Sellasta glamourelämää oikein, sellasta minkä keskellä mäki olin kasvanu mut josta mä halusin päästä mahollisimman kauas. Mä en koskaa oo ollu erityisen kiinnostunu hyvältä näyttämisestä. Tai no olin mä sillee omalla tavallani, mut musta siihen hyvältä näyttämiseen tarvittiin vaan lisää rautaa naamaan ja enemmän mustetta ihoon. Kyllähän ne kysy muaki mukaan mut arvatkaa ny kuus kertaa halusinko lähtee, en todellakaa. Mä halusin jäädä kotiin ja säälii itteeni koko lopun kesää enkä kuulla kertaakaa keltää miten hyvä luustonrakenne mun pärstäs muka on.
Ja just niin mä teinki. Kun mutsi ja faija lähti, mä suljin puhelimeni ja jäin makaan lahnana sänkyyni. Mä en syöny enkä juonu paljoa paskaakaa, mä vaan makasin ja mietin paljoko Will vihaa mua ja miten mä oon vaan pilannu kaiken maailmas ja miten kaikil ois parempi olla ilman mua. Se oli säälittävä kesä. Mä tiesin et porukat ois poissa kotoo jotain pari viikkoo joten mä tiesin et saan kaks viikkoo vaan maata huoneessani ja nukkuu. Mut ei se ollu niin helppoo ku vois kuvitella. Heti ku mä nukahdin, mä aloin nähä painajaisii ja heti ku heräsin, mä vaan tunsin ihan järjetöntä vihaa itteeni kohtaan. Kun mul oli nälkä, mä en vaan jaksanu nousta ja ootin vaan et se menee ohi. Suihkuunkaa en jaksanu mennä. Ainoo mitä jaksoin tehä oli keittää lisää kahvii et en nukahtais ku en vaan jaksanu taas näha lisää painajaisii.
Toi kuulostaa ihan joltain... tietteks sen leffan, sen twilightin. Siin on se muijja joka rakastuu johonki vampyyridudeen ja sit se ukko jättää sen tai jotain ja sit se ämmä vaan poraa yksin sängyssään jotain vuoden. Oon nähny sen leffan kerran ku yhet hinttarit fashionistat tuli kattoon sitä yhteistiloihin ku olin siel juomas kahvii ja pakoilees Williamia, hyi helvetti se oli hirvee leffa, en tajuu miks ne muka ajatteli et siin ois jotain ihanaa romanssia ku ainoo mitä mä siinä näin oli säälittävä muija jolla ei ollu ollenkaa omaa elämää sen vampyyrimiehen jälkeen. Jos mä tapaisin sen akan, mä läimäsisin sitä kunnolla ja passittaisin sen hoitoon, sillä sil oli kyl selkeesti joku vakava aivojen toimintahäiriö tai sit se oli muuten vaan vajaa.
Mut siis se mitä yritin sanoo oli et mä olin tollon melkein niinku se muijja, makasin vaan ja säälin paskaa elämääni ja kohtalooni. Ja kaikista eniten säälin paskaa itteeni. Mä muistan ku joskus joku kysy multa et miks mä vihaan elämääni niin paljo, ku mullahan on kaikki ihan hyvin, mut mä vastasin sille et ei se oo se elämä jota mä vihaan, mä vihaan itteeni. Musta tuntuu viel tänäki päivänä että mä oon liian paska saamaan niin hienoi asioita ku mitä mulla on. En mä aattele sillee enää kovin usein tosin, mutta tollon ku vaan makasin kotona mä en muuta ajatellukkaa.
Se mitä mun pääs pyöri sillon on jotain sellasta et en ees haluu kirjottaa sitä tähän. Se on nyt mennyttä ja se ei oo enää mitenkää olennaista mun elämälle. Mut se mitä tapahtu parii päivää ennen mun porukoiden kotiinpaluuta on oleellista, se muutti mun elämää nimittäin suhteellisen radikaalisti.
Ihan vaan pari päivää ennenku mun porukat tuli kotiin, mä olin taas tapani mukaan keittämäs kahvii. Istuin siinä keittiön tuolilla ja kattelin ku musta neste tipahteli uutuudenkiiltävään mokkamasteriin meidän skandinaavisen linjakkaasti sisustetus keittiös jota ei koskaa saanu sotkee tai mutsi soittais kansalliskaartin kimppuus. Ainoo tapa millä mä pidin keittiön siistinä oli se et en käyttäny sitä mihinkää muuhun ku kahvin keittoon. Ku kahvi oli tippunu, mä kaadoin sitä likaseen mukiini, koitin käyttää vaan yhtä mukii et en joutuis tiskaan ja että en sais aikaan törkeetä tiskivuorta siihen mennes ku äiti ja isä palais kotiin ja siinä kahviä kaataessani se osu mun silmiini. Pöydällä oli puukko, sellanen oikein perinteikäs ”mora” niinku oikeet suomalaiset sanoo. En tiedä miks se oli siinä, varmaan jääny faijalta ennen ku ne lähti mutsin kans vetään pitkin amerikkaa, mut mä otin sen mukaani ku mä kävelin kahvini kans takas sänkyyni.
En mä ees tiedä mitä mä meinasin sillä tehä, laitoin sen vaan yöpöydälleni ja jatkoin kahvini hörppimistä ja Oprahin kattomista tv:stä. Pian mä taas nukahdin siihen television pauhates ja yleisön hirnues hullaannuksis ku Oprah makso kaikille yleisös ilmasen sukupuolenvaihdosleikkauksen. Ja kun mä myöhemmin illalla heräsin CSI Miamin alkutunnariin, mä olin ihan vitun sekasin. Mä muistan miten telkassa välkkyi upeet 3D animoidut ampumahaavat ja Horation naama paukahtaa ruutuun aurinkolaseineen päivineen Miamin uimarannat taustoilla hehkuen sitä kummallista filtteröityä valoa millä se koko sarja on kuvattu. Mä koitin nousta ylös mut en pystyny, olin jotenki vaan niin heikkona, joten romahdin takas sängylle makaamaan niinku joku märkä vehnäsäkki. Makasin siinä hetken tuijottaen televisiota ja mietin mitä helvettiä mun elämässä oikein tapahtuu. Mun mahas kipristi, silleen niinku joskus tekee ku on vaan ihan helvetin tuskallinen olo... tai sit se oli taas nälkä, en mä erottanu enää, olin ollu jo jotain viikon miltei täysin syömättä. Sitte mun katseeni osu siihen veitseen mun yöpöydällä. Mä en tiedä mitä mä ajattelin, kai mä olin vaan tosi vihanen itelleni tai jotain, mutta mä tartuin siihen veitseen niin tiukasti ku siinä tilas pystyin.
Ja sit mä löin sen läpi vasemmasta kämmenselästäni. Terän kärki tuli vähä ulos mun kämmenen keskeltä ja tuijotin vaan sitä pientä terän pilkahdusta niinku joku hullu... ja hullu mä sillä hetkellä taisinki olla. Ei kukaa selväpäinen ois koskaa tehny mitää tollasta, joten se kielii aikapaljo siitä että mä taisin olla vitun kaukana selväpäisyydestä. Mä ootin hetken ennenku mun käteen alko sattuu ja sit mä keräsin rohkeuteni ja vetäsin sen veitsen irti ja heitin lattialle. Mä halusin vaan päästä eroon siitä terästä, mä en enää tienny mihin oisin sen seuraavaksi pistäny jos oisin viel pitäny sen siinä helposti saatavilla. Sit mä vaan puristin runneltua kättäni rintaani vasten ja itkin.
Puolet tästä tekstistä kertoo siit ku mä poraan jossain pitkin nurkkia, ihan helvetin säälittävää, mut sellanen mä sillon olin. Ihan helvetin säälittävä kaveri. Ja sinä säälittävänä kaverina mä vaan makasin siinä vuotaen verta ja nukahdin... tai menetin tajuntani, en tiä. Ei siis siks et oisin menettäny niin paljo verta koska ei niin pieni haava pääse kuitenkaa niin paljoo vuotaan et siihen kuolis, mut se kaikki, aliravitsemus ja nestehukka ja kaikki. Seuraavan kerran mä heräsinki äidin kirkunaan jotain parintoista tunnin kuluttua illalla ja ainoo ajatus jonka muistan siltä hetkeltä oli että vittu mutsi tappaa mut ku oon menny sotkeen lakanani näin pahasti vereeni. Ei se suuttunu tosin, se säikähti liikaa, pelkäs kai et mä kuolen tai jotain. Mä en sit tiedä mitä siinä välis oli ehtiny tapahtuu mut pian mua oltiin viemäs sairaalaan nesteytettäväksi ja kokoonparsittavaksi.
Mä vietin sairaalas jonku viikon ja sillä aikaa mutsi ja faija oli ettiny mulle Pariisin parhaan psykiatrin auttaan mua. Se kävi melkein päivittäin kattoos mua siel sairaalalla ja voin vaan kuvitella paljo porukat makso sille siitä, mut ainaki ne teki jotain. Toisin ku mä, mä en ollu ees yrittäny auttaa itteeni tai ketää, mä olin vaan oottanu et kuolisin itekseni jossain vaihees johonki vanhuuteen, liikanukkumiseen tai makuuhaavaan.
Sinä kesänä mä sit alotin jonku terapian. Mä kerroin sille psykolle mun ja Williamin riidasta ja se käski mua laittaan Willille ees tekstarii tai jotain. Mä laitoin, pyysin anteeks. Ja se vastas mulle joskus viikkoo myöhemmin ja sano et asia on ihan ok. Mul oli heti keveempi olla. Me tekstailtiin muutaman kerran, mut en kertonu sille mitä olin tehny tai millanen olin ollu koko kesän alun. Ei sen tarvinnu sitä tietää. Mä vaan en halunnu huolestuttaa sitä, olettaen siis et se ois jaksanu huolehtii musta.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка