Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка10/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10

Luku 23, tai sit joku epilogi, mut tää kertoo siitä missä nyt meen.
Nyt mä oon jo nelkytä kuus, se siis tarkottaa sitä että oon eläny ilman Williamia jo kolme vuotta. Joidenki mielestä kolme vuotta suremista on liikaa, että mun pitäis jo päästä yli Williamista ja tyyliin ettiä itelleni uus kumppani. Mutta siis en mä pysty siihen. Mä lupasin Williamille että mä en koskaa hanki ketää uutta sen tilalle, että me pysytään ikusesti yhessä vain me kaksi, vaikka William ei enää fyysisesti ookkaa paikalla. Yhä vaan kun mä tuun kotiin, mä joskus puhun ääneen Williamille niinku se muka ois vielä paikalla. Moni vois luulla et se vaan pahentais sitä menetyksen tuskaa ja muuta sellasta paskapuhetta mutta mulle siitä tulee vaan parempi olo. Aiemmin se sai mut itkemään ja suremaan tuskissani, mut nykyään se vaan tuo mulle kotosan olon. Silleen että mä voin ajatella et ehkä Will sit kuitenki kuulee sen ku mä kerran päiväs yhä vaan sanon sen ääneen et mä rakastan sitä, ihan niinku sillon kerran nuorempana sille lupasin, sillon sinä iltana ku William oli lähössä pois. Mä en koskaa pettäny sitä lupaustani, vaikka William olis ollu poissa kotoa, vaikka se olis ollu toisessa maassa, mä aina laitoin sille edes tekstiviestin, sähköpostin, jotain, soitin sille ja kerroin et mä rakastan sitä. Se oli aluksi vaikeeta sanoo ääneen, en kato ollu tottunu, mut sitku siihen tottu, se oli oikeestaan tosi helppoo, sillee yksinkertasta ja tosi luonnollista.
Sitä luonnollista tapaa mä jatkan yhä, ja noin kerran viikos mä käyn Williamin haudalla. Me istutettiin sinne ihan hautajaisten jälkeen mutsin kans jotain kukkia ja sit se oli mun hommani pitää ne elossa... en oikeen oo onnistunu siinä. En tiä mitä William sanois ku joudun vaihtaan sen kukat varmaan kerran kuukaudes ku joka vitun kerta oon tehny jotain väärin niin et ne rehut on ihan kuivaneita ja kuolleita paskoja. Mut siis sillon ku mä kerran viikos käyn siel yrittääs vähä hoitaa sen hautaa, mä juttelen sille kaikkee. Mä kerron Williamille mitä mä oon tehny ja miten mä oon kaivannu sitä. Se sattuu ihan helvetisti nähä se kylmä ja musta kivi johon on kaiverretty Williamin nimi, mut samalla se tuntuu lohdulliselta. Se on vaikee selittää miksi se muka oli sit niin lohdullista, ehkä siks et mä muistan vieläki sen millanen William oli vikoina päivinään, sen miten siihen sattu ja miten se oli sellanen ihan sairaan näkönen, sellanen ihan erilainen ku mitä se oli ennen, sillon ku se oli kaunis ja terve ja jaksoi tehä kaikkee. Vikoina päivinään William oli niin hauras, oli se yhä kaunis mutta ei enää terve, siksi musta kai sit tuntui että se oli hyvä asia et William oli nyt päässy pois tästä maailmasta, että sen ei tarvinnu enää olla tuskissaan. Ja aina ennen ku mä lähen sieltä Williamin haudalta mä sanon Williamille että mä rakastan sitä yhä, et se asia ei oo vieläkää muuttumas.
Kyllä mä vieläki välillä itken ja oon surullinen. Välillä mä oon jopa niin vihanen että lyön vaan nyrkillä seinään niin lujaa ku ikinä lähtee ja huudan vaan että vitun paska William miks sä menit kuoleen ennen mua saatana! Mut enimmäkseen mun ei tarvii tehä enää niin, mä vaan elän päivän toisensä jälkeen, istun ruokapöydäs eikä kukaa oo mua vastapäätä, meen kattoon telkkaria ja kukaa ei tuu mun kylkeen kiinni nyhjään ja vaatiin huomiota. Se vihasuus ja tuska vähentyy päivä päivältä. Se suru ja muu sellanen negatiivinen muuttuu enemmän ja enemmän sellaseksi että mä hyväksyn kaiken sen mitä on tapahtunu. Aika kultaa muistot niinku Suomes sanotaan, vähitellen mä sit kai alan muistaa vaan ne hyvät asiat ja se sureminen loppuu. Ne hetket kun mulle joskus vaan tulee mieleen joku hieno asia mun ja Williamin elämästä, sellanen niin hieno et alan nauraa itekseni, ne on parhaimpia. Sellasina hetkinä musta tuntuu niinku Will ois yhä mun kanssani, ihan vaan koska se on antanu mulle niin paljo hienoja muistoja.
Tätä tarinaa kirjottaessani mulla on kulunu sillee vajaa kuukausi ku oon kirjotellu tätä aina töiden jälkeen ja sillee. Kuunnellu samalla Williamin musiikkeja sen levyhyllystä. Se on jotenki niin outoo, mä asun tääl asunnossa joka on täynnä kaikkee musaa josta mä en ees pidä, kirjoja joita mä en haluu lukee ja tavaroita joita mä en käytä. Mutta mä annan niiden olla siinä, osaksi siks että oon liian laiska nähäkseni sitä vaivaa et hankkiutuisin niistä eroon ja osaksi siks että mä vaan haluun että se kaikki kama on siä vielä. Ihan niinku William ois yhä paikalla. Toi asia on yks niistä syistä miks toiset on musta huolissaan, että mä elän menneessä ja kaikkee. Mutsi ja faija pakotti mut jollekki turhalle psykiatrillekki sen takia ja lupasin mennä ihan vaan sillä ehdolla että sit ne lakkais valittamasta mulle joka saatanan pikkuasiasta ja jättäis mut vaan rauhaan mun omien asioitteni kanssa... niin ja niiden Williamin asioiden kanssa. Williamin tavarat ei oo tääl kotona siksi että mä en pystyis luopumaan niistä, vaan siksi että mä oon päättäny että mä en halua luopua niistä. Mä en käsitä sitä yleistä mielipidettä jonka mukaan mun pitäis jättää kaikki taakseni ja alottaa uus elämä ku tää elämä joka mulla nyt on, on ihan tosi hyvä. Mä elän sen asian kanssa että William on kuollu ja mä kunnioitan Willin muistoa. Miks se muka olis väärin että ottaa asiat just sellasina kun ne on, että mun elämäni rakkaus on kuollu ja että mä oon yksin ja että sen kanssa nyt sitte vaan eletään.
Nyt ku oon kirjottanu tän jutun ja näytän tän sille psykiatripsykologille, se ehkä tajuu mua paremmin. Se ehkä tajuu et miks mä niinku oikeesti haluun pitää asiat suhteellisen pitkälti ennallaan. Mun tehtävä tässä siis oli käydä läpi mun oma elämäni, että mä saisin ite mietittyä kaikki asiat läpi mutta oikeestaan musta tuntuu että ei tästä oo ollu ihan kauheen paljoa mitää hyötyä. Mä oon aina tienny millanen mun elämäni on, nyt mä vaan sitte kirjotin sen ylös. Se että mä en puhu mun asioistani ei oo koskaa tarkottanu että mä en muka miettis niitä. Kyl mä mietin, paljoki, en vaan huutele asioitani muille, mä pidän yksityiset asiat yksityisinä ja musta niin on aina ollu hyvä. Enemmänki mä oon täs kirjottaessani nyt vahingos päätyny luomaan ihan helvetillisen pitkän romaanin mun enemmän tai vähemmän säälittävästä elämästä. Harmi et tää kertoo vaan musta, jos tää ois jonku mielenkiintosen ihmisen tekstii, tästä ois jotain hyötyyki. Oon muutenki kirjottanu tätä ihan niinku muka tarkottasin tän suuremmallekki yleisölle vaikka tän tulee lukeen vaan yks terapeutti, mut ei kai sen niin väliä oo miten kirjotan. Nyt ootan vaan innolla sen tyypin ilmettä sen naamalla ku meen kertoon sille et joo, tuli tällänen kuusinkertanen määrä sivuja siihen verrattuna mitä se ois toivonu multa. En tiä uskoko se musta et jaksasin ees alottaa tätä koko tehtävää, vaikutan katos aina niin mielenkiinnottomalta kaikkee kohtaan. Ja pakkohan mun on se myöntää että ei mua aluksi ihan kaueesti innostanu alkaa kirjottaan tällasta, aattelin et se ois vaan ajan hukkaamista.
Mut oikeestaan tää oli kivaa, mukava kuukausi, kato aina ku tulin kotiin, tiesin et olis jotan tekemistä siinä ku pitää kirjottaa omaa tarinaansa. Ja siis parasta oikeestaan oli se että mä sain tavallaan kertoo jollekki millanen William oli, kertoo sen koko maailmalle et paljo sitä rakastin ja rakastan tietty vieläki, ilman et kukaa oikeesti sais tietää mun ajatuksiani. Mä tiedän et nyt tää tarina alkaa olla lopussa, et kohta mä otan ja lähetän tän sille äijälle ja sit saan taas relata niinku aiemminki. Ei enää tällasii kotitehtäviä tai mitää. Ja nyt ku mietin et mikä olis paras tapa lopettaa tää tarina, mä en vaan pysty keksiin siihen mitää sen tärkeempää tai parempaa lausetta ku tän.
William Ramsay, mä en koskaa lopeta rakastamasta sua.
Epilogi.
Devon, minun rakas poikani, oli kirjoittanut tämän tekstin. En ollut koskaan ennen edes tiennyt että tällainen olisi olemassa, että hän olisi kirjoittanut tällaisen tekstin elämästään vaimoni, poikamme äidin, pakotettua hänet hankkimaan apua suruunsa. En ollut koskaan ymmärtänyt hänen tunteidensa syvyyttä, muistan yhä miten me vaimoni kanssa tuskailimme poikamme kasvatuksen kanssa hänen ollessa nuori ja kuvittelimme hänen vain olevan kuriton poika. Olimme niin väärässä. Hän oli mitä hienoin lapsi josta olimme ylpeitä koko hänen elinaikansa. Hänen elämänkumppaninsa William Ramsay kuoli hyvin valitettavalla tavalla niin kovin nuorena, mutta William ei ollut ainoa jonka perheemme menetti. Myös poikamme, Didier Arnaud Morel, nyttemmin Devon Morel, kuoli aivan liian varhain.
Se oli työtapaturma, miten ihmisen elämä voikaan olla niin hauras, miten niin pieni lipsahdus voikaan maksaa ihmisen hengen. Emme tiedä vaimoni kanssa tilanteen yksityiskohtia, tiedämme vain että ilmeisesti poikamme oli pudonnut jostain korkealta työpaikallaan kovalle lattialle ja murtanut niskansa. Hänen elämänsä oli sillä hetkellä kerrasta poikki, ei mitään sellaista vuosien kärsimystä kuin hänen kumppanillaan, vain nopea hetki. Hän oli yhä terve ja voimakas, vaikka hän olikin jo hieman yli viidenkymmenen, mutta kaikesta siitä huolimatta hän on nyt poissa. Emme olleet vaimoni kanssa voineet edes kuvitella että ainoa poikamme kuolisi ennen meitä, olemmehan molemmat jo vanhoja, vaimoni on jopa sairastellut hieman, mutta niin poikamme lähti ennen meitä. Ehkä se oli hänen kohtalonsa, hän ei koskaan lopettanut muistelemasta Williamia ja ehkä hänen oli vain hoppu päästä jälleen kohtaamaan elämänkumppaninsa.
William oli meille kuin oma poika, rakastimme häntä kovasti vaikka hän pitäytyikin hieman etäisenä meille. Hänen menetyksensä oli kova paikka myös minulle ja vaimolleni, mutta ei koskaan niin rankka menetys kuin se oli pojallemme. Hän todella rakasti tuota miestä koko sydämestään. Kun hän ensimmäisen kerran toi William Ramsayn tapaamaan meitä kotiimme ja esitteli tämän miesystävänään olimme molemmat kieltämättä hyvin ymmällään, sekä minä että vaimoni. Poikamme oli aina osoittanut kiinnostustaan naispuolisia kumppaneita kohtaan, mutta ilmeisesti kun todellinen sielunkumppani tuli häntä vihdoin vastaan, sillon oli hänen vain unohdettava sukupuolen asettamat rajat.
Ehkä nyt siis vihdoin rakas poikamme on päässyt tapaamaan jälleen elämänkumppaninsa siellä kuoleman toisella puolen, juuri niin kuin hän itse toivoi tässä kirjoituksessaan. Yritimme kasvattaa pojastamme kristittyä ja tämän tekstin perusteella kaikki oppimme eivät ole menneet hukkaan, vaikkakin pelastuksen korostaminen on hänen kohdallaan jäänyt hyvien tekojen alle. Ei sen ole niin väliä, poikamme oli hyvä ihminen, levätköön hän siis rauhassa ja pian myös me pääsemme tapaamaan hänet siellä toisella puolella, olemmehan vaimoni kanssa jo kovin vanhoja. Olen silti onnellinen siitä että poikamme on päässyt kokemaan tuollaisen rakkaustarinan, jotain niin vahvaa ettei se kuollut vaikka hänen kumppaninsa menehtyi. Siitä syystä päätimme vaimoni kanssa antaa tämän tarinan myös muiden luettavaksi. Poikamme ja hänen elämänkumppaninsa William Ramsayn muistoa kunnioittaen tahdomme jakaa heidän tarinansa juuri sellaisena kuin poikamme on sen kirjoittanut. Kaikkine virheineen, kaikkine iloineen ja suruineen.
Kiittäen ja poikaansa muistellen:
Ikuisesti rakastava isä ja aviomies, Anton Morel
1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка