Prologi, kirjoitan koska käskettiin




старонка1/10
Дата канвертавання24.04.2016
Памер458.68 Kb.
  1   2   3   4   5   6   7   8   9   10
DevonWriMo
Prologi, kirjoitan koska käskettiin.
Minä olen Devon Morel ja olen nyt aloittanut tämän tekstin uudestaan noin kaksitoista kertaa. Omasta elämästä kirjottamisen pitäis ilmeisesti olla helppooki, mutta voin sanoa, ei se oo. Teen sen nyt kuitenki, se kuulemma auttaa psyykkeeni kehitykseen tai johonkin. Jotain sillä oli tekemistä psyykkeen kanssa. Mä en oo koskaa ollu hyvä muistamaan noita, luultavammin siks että mä en yleensä jaksa kuunnella jos joku alkaa selittää että mulla on jotain ongelmii. Mä tiän mun ongelmani ja mä en todellakaa jaksa ruotii niitä jonku kallonkutistajan paikkeilla. Joka tapauksessa mun psykiatrini käski alkaa kirjottaa omaelämänkertaa ja sitä mä oon tässä tekemässä, kai sitä nyt kerran voi testata sen neuvoo, olis ainaki jotain jätettävää jälkipolville jos olis sellasia... On mul yks kummilapsi, serkun mukula, se voi sit lukee tän ku se on eronnu kolmannesta puolisostaan ja hautoo itsemurhaa ku sen firma meni konkurssiin, mun tarina voi piristää sitä ku se huomaa et jollain voi mennä elämäs viä vähä paskemmin.
Huomaatteko, tuhlasin aikaani jo ties miten kauan siihen että selitän vaan jotain turhaa siitä miten mun pitäis kirjottaa jotain. Kannattais varmaan jo siirtyä asiaan ennen ku tuhlaan koko koneeni kovalevytilan johonki paskaan joka ei ees edistä mun henkistä eheytymistäni paskan vertaa. Mut siis joo, alotetaas.
Luku 1, se osuus missä mä oon vaan joku kakara.
Eli. Mä synnyin joskus aikaa sitte Pariisissa hyvin toimeentulevaan ja kaikinpuolin täydelliseen perheeseen. Mun mutsi on joku muotilehen päätoimittaja ja isä on joku muu muotifägäri. Ette ehkä koskaa olisi arvannu, mutta ne tapas isän malliston näytöksessä. Mutsi oli haastattelemassa neroa näytöksen takana ja nero pyysi sen jonnekki syömään. Ei siitä menny ku vuosi tai jotain niin ne oli jo naimisissa ja toinen vuosi siihen että mä synnyin. Mä en tiä kauheesti mitää niiden elämästä ennen mua. Yleensä lapset kai kyselee jossain vaihees kaikkee et miten te tapasitte tai miten te rakastuitte, mut mä vietin sen ajan joko olemalla hiljaa tai vittuilemalla kaikelle joka vähäki muistutti auktoriteettia. Ihan pienenä lapsena siis oli se vaihe ku olin vaan hiljaa.
Kattokaas ku sillon aluksi mä olin hieno ja hiljanen lapsi. Mut ristittiin nimellä Didier Arnaud Morel. Morel oli äidin sukunimi, isä otti sen kun ne meni naimisiin, sen sukunimi oli kuulemma liian vaikee ranskalaisille lausua... Ja nyt te tietty ihmettelette missä tossa nimessä on Devon? Noh, mä ite päätin vaihtaa nimeni ku olin kolmetoista, olin saanu kuulla tarpeeks nössöstä nimestäni joten vetäsin vaan hatustani jotain mikä kuulosti siistiltä ja ku mä täytin vihdoin kaheksantoista, vaihdoin sen mun viralliseksi etunimeksi. Vasta myöhemmin mä sain tietää et se oli iteasias myös naisten nimi, mut noh, eipä mulle siitä oo kukaa koskaa vittuillu joten ei paljoa haittaa. Mut siis mä oon aina inhonnu Didieriä, niinku kuka haluu antaa niin nössön nimen lapselleen? Ainoot jotka kutsuu mua enää sillä nimellä on äiti ja mun serkku, Acelet. Tosin Ace sanoo Didiksi... se kuulostaa vielä vähä typerämmältä mut ehkä sallin sen Acelta. Sallin sen siks että potkasin kerran tenavana siltä etuhampaan kurkkuun. En mä siis tahallaan sitä tehny, ihan vahingos vaan, mutta arvatkaa ny olinko ihan kusi sukas ku näin ku se vaan parku ja veri lensi suusta niinku jossain Saw 364ssä. Sen jälkeen teki pari vuotta vitun pahaa nähä verta... mut vaan pari vuotta. Ei se enää siis mikää ongelma oo.
Mut siis, mä olin puhumas mun vanhemmista. Ne siis oli aika hyvätulosia. Ja mä ny satuin oleen niiden ainoo lapsi, joten mulla oli vähä kaikkee. Uusimmat muotilelut, vitun siisti lastenhuone, oma telkka ja miljoona VHS kasettii täynnä jotain disney-paskaa ja tietysti aina uusimman lastenmuodinmukaset kuteet niskassa. Mä olin kuulemma ihanin ja sulosin lapsi mitä kukaa oli koskaa nähny, en itkeny paljo koskaa vauvana, olin vaan sellanen läski pallo ja hymyilin vajaan näkösenä. kun mä synnyin, mä painoin jotain melkein viis kiloo, eli vauvojen mittapuulla olin törkee ihrakasa, sellanen et ku otti syliin niin ihra vaan valu sormien välistä. Mulla oli ihan pienenä, vastasyntyneenäki, jo ihan musta tukka. Se kyl vaaleni sellaseksi tumman ruskeeksi siinä varhaislapsuuden aikana, mut kato kai mä sit vaan halusin palata takas menneisiin ja tulla aidoksi itsekseni siinä vaihees ku alotin sen kierteen et värjään tukkaani sinertävän mustaksi. Mä en oo nähny oikeeta hiustenväriäni sitte lapsuuden jälkeen, sillon mulla oli ruskee melko pitkä ja vähä kiharainen tukka, niinku jollain enkelilapsella, sellasena mutsi ja faija mua ainaki piti. Oon mä oikeesti nähny kuviaki itestäni, mut mun mielestä näytin aikalailla samalta ku kaikki muutki lapset, niinku... lyhyeltä ja sillee... lapselta. Millasii ny stereotyyppiset lapset on jossain libressepaketin kyljessä? Vai onko se lastenvaippa libero? Miks niillä ees on niin samanlaiset nimet? Että muijjilla ei tulis liian suuri harppaus elämässä ku joutuu siirtyyn lastenvaipoista naistenvaippoihin? Älkää ny sanoko et vanhusten paskavaipat on sit nimeltään jotain... liberosseja.
Ajatus taas karkas.
Ne vanhemmat. No en mä ny tiä mitä niistä sanois. Ne piti musta just sillee hyvää huolta ku kuuluuki. Mulla oli kummisetäki, Jean-Paul, se vei mua huvipuistoihin ja sellasiin hauskoihin juttuihin ku mutsi ja faijja hoiti kasvatuksen.Mä olin sellanen perus kiltti lapsi, vähä vaan nössömpi ku muut mut muuten ihan ok, opis istuun ja ryömiin ja käveleen ja puhuun sillee ihan ajallaan, tai no okei, en puhuun. Sen puhumisen kans mä viivyttelin ties kuinka kauan, ilmesesti en vaan viittiny alkaa puhuun ennen ku mulla alko oikeesti olla jotain asiaal. Mutsi ja faija oli jo ihmetelly et oliko mus jotain vikaa ku en ees jokellellu, mut hei, sitku alotin se puhe kehittyki nopeesti. Eka sana mitä sanoin oli mama, äiti oli ylpee. Olin ilmesesti myös äitini näkönen mut isäni luonteinen. Se siis tarkottaa sitä et me molemmat tanssittiin yhtälailla mutsin pillin mukaan. Faijja oli ilosesti tossunalla, mikä oli sinänsä ihan hyvä. Sen luovas työs oli välillä kausia et se ei tienannu mitää ja mutsi hoiti sillon koko talouden ja jos isä ois joutunu pitään huolta taloudesta, ei me oltais voitu pitää yllä meidän ”ylellistä elämäntapaa”, paitsi ehkä myymällä kaikki kullatut vauvanperseenpuuterointiharjat joita Jean-Paul lähetteli mulle joka kissanristiäisten aikaan.
Mä en muista mun lapsuudesta kovin paljoo, muutamia juttuja vaan, niinku sen ku potkasin sen Acen hampaan sisään, tai sit sen ku alotin koulun. Mutsi kertoo et se oli sanonu mulle edellisenä iltana et nyt pitää sit syödä hyvin et jaksaa koulus ja mä olin vaan vastannu sille et ”Anna sitte sitä ruokaa senki vanha sipuli!” Ne nauraa sille jutulle viäki, mut jos nyt heittäsin saman kommentin, saisin varmaan karkotuksen maasta. Sillon se oli söpöö, nyt se ois tahditonta. Se eka päivä koulus oli kauhee, me askarreltiin joitain elukoita pahvista ja sit työnnettiin sellanen grillitikku niiden mahasta läpi et voitiin leikkii niillä jotain nukketeatterii, raakaa touhuu heti pienestä pitäen, opetetaan seivästään elukoita. Sit me nauhotettiin niillä kasetille näytelmä jossa opettaja luki jotain tarinaa ja sitku se sano sen elukan nimen minkä sä olit askarrellu, sun piti päästää sen elukan ääniä. Mulla oli sika, sopii hyvin mulle, joten aina ku mainittiin Putte-Possu, mä röhkin ja heiluttelin sitä irstaasti seivästettyä elukkaani kameran edessä. Koko päivänä mä en kertaakaa kehannu puhuu kellekkää luokkakaverilleni, ainoo asia mitä koko päivän aikana päästin suustani oli ”röh röh”, jälleen yksi säälittävä päivä lisää säälittävään elämääni.
Jotain pari viikkoo siinä meni että aloin puhuu, opettaja jo soitteli meille kotiinki että pitäiskö toi poika laittaa puheterapeutille ja mutsi ja faija ei tajunnu että mikä oli muka ongelma, kyllähän mä kotona puhuin, mut mä oon aina ollu varovainen ihmisten seuras, etenki jos oon paikalla yksin ilman ketää tuttua. Pari viikkoo ja sit käyttäydyin niinku muutki lapset. Askartelin perhosia siinä missä muutki ja opettelin lukemista just niin nätisti ku keskivertolapsen tuleeki. Opin asiat keskiverto nopeudella ja mun tulokset testeissä oli just sitä samaa ku kaikilla muillaki. Niinku pitääki olla. Ja joka tehtävän perään opettaja kirjotti et hyvä ja piirsi hymiön ja joskus jopa laitto leimasimella tähden kuvan perään että nyt oot oikein erityisen hyvin tehny hommas.

Mä olin siihen aikaan tottunu esiintymään vähä joka paikassa. Ei siis sillee et oisin jotain showta pitäny, mut silleen että mä olin mukana kaiken maailman coctailtilaisuuksis ja näyttelynavajaisis ja sit vaan näytin söpöltä ja olin enimmäkseen hiljaa että kaikki voi tulla sanoon että voi vitsi miten oot sitte kasvanu viime perjantaista ottaen huomioon että siitä on jo kaks päivää ja että hitto ku teillä on kiltti lapsi, oispa mun Matti-Uolevi ja Liisa-Petteriki noin kilttejä ku toi Didier. Ah, Didier, lapsista täydellisin ja mahtavin. Mutsi ja faijja mahto olla ylpeitä musta.


Mutta valitettavasti mikää hyvä ei kestä määräänsä enempää, ja joskus niihin aikoihin ku täytin kolmetoista, musta tuli just sellanen millasia kaikkien kunnon teinien kuuluu olla, eli idiootti. Mä aloin kuunnella raskasta musaa ja kapinoida ja olla nuori ja vaarallinen. Eli kuuntelin SlipKnotia ja kokeilin skeittaamista... ja feilasin totaalisesti. En tiä mikä siinä muka oli vaarallista ku seisot huteran laudan päällä jossa on neljä pientä pyörää alla ja sit yrität olla kaatumatta ja suurin vaara on se että saat polvees naarmun. Vittu adrenaliini oikein kohisi korvissa kun sitä harrastin. Se taiski olla sitte viimenen urheilu mitä suostuin harrastaan vapaaehtosesti. Pakollista firman jalkapalloo ei sit lasketa tähän. Se on kaikki Noëlin, mun työnantajan pakollista työkyvynylläpitosuunnitelmaa. Musta tuntuu et se sen hippi muijja on keksiny koko homman... Mut ei mennä siihen vielä, mä oon nyt vasta siinä kohtaa ku oon kolmetoista ja luulen olevani kaupungin kuningas.
Ainoo syy mikä sai muut kohteleen mua toisinaan niinku kuningasta oli se, et mulla oli varaa ostaa röökiä. se tosin oli välillä vitun vaikeeta, koska mun kasvunpyrähdys tapahtu vasta viistoistavuotiaana, joten näytin tohon aikaan just niin kakaralta ku mitä olinki. Mutta röökillä sai helposti kavereita sillon harvoin ku pystyin ite röökiä ostamaan. Kaverilla jolla on varaa pummata yks sinne ja toinen tänne, oli aina kavereita pummaamas ja kertomas miten hyvä tyyppi oot. Siihen aikaan entisenä hiljasena nössöpoikana se oli hienoo. Kaikki halus puhuu just sulle ja sulla oli jotain mitä kaikki tavotteli. Nyt ku asiaa miettii, olihan se aika säälittävää että se ainoo valtti joka mulla oli muihin nähen oli laatikollinen paperin sisään rullattua silputtua rehua, mut sillon se oli hienoo. Ja sillon mä itekki alotin vetämään röökiä. Paska tapa, täytyy sanoa, en suosittele kellekkää. Ei siks et se veis rahat tai mitää, mutta sit joskus ku joku pakottaa sut lopettaan, niin ihan vaan jos ei ois tarvinnu kestää sitä vitutusta mikä siitä seuras, oisin antanu varmaan vasemman käteni. (Mut en oikeeta, sitä käytän runkkaamiseen.)
Nyt oon siis uudistunu mies, en enää vedä röökiä niinku ennen, oon kai koittanu palata takas puhtoseen lapsuuteeni... joo, mitä mä ees yritän. En tuu koskaa oleen enää sellanen pikkuenkeli ku sillon. Lähemmäs jäin sitä riiviötä joka olin teininä. Lintsailin koulusta et voisin hengata kavereitteni kans jotka ei ees ollu mitää oikeita kavereita. Oli siel mukana pari helmeeki tyyppiä, niinku René ja Martin, ne tais olla eniten mun oikeita kavereita. Ne hengas mun kans sillonki ku olin pee aa ja ne oli niitä jotka vei mut kotiinsa sen jälkeen ku olin oksentanu humalas baarin edessä ettei mutsi ja faijja sais tietää. Ne piti mun puolia, ainaki suurimman osan ajasta, hyviä tyyppejä. Niinku kunnon pissikset sanoo et sit on kato tosiystävä ku toinen pitelee sun tukkaa samalla ku oksennat kadunkulmassa ja sitä ne joutu tekeen paljo. Me nimittäin juotiin aina liikaa, ihan ihmettelen miks en saanu sillon itelleni aikaan jotain maksakirroosia ku koitin kaikki teinivuoteni kuluttaa mahdollisimman humalassa niiden tyyppien kans. Vuorotellen kannettiin toisiaan takseihin ja vuorotellen oksennettiin toistensa olkkareihin, kivaa.
Nykyään René sit asuu jossain indokiinassa viljelemässä jotain luomuherneitä joita se sitte voi vedellä nenäänsä sitä mukaa ku joku tuhoo ilmastoa hengittämällä liian syvään kallisarvosta happea ja Martin... noh, se on kuollu. Huumeiden yliannostus. Se jäi niihin porukoihin joissa me sillon hengattiin. Alkoholista ja röökistä siirryttiin kannabikseen ja siitä kovempiin aineisiin. Nyt ku kattoo taaksepäin, pitää melkein olla ilonen siitä että mun porukat lähetti mut aikoinaan sinne typerään sisäsiittolaitokseen opiskeleen. Mistä sitä tietää vaikka muuten oisin nyt samas jamas ku Martin, pukkaamas koiranputkee jossain rupusakin hautausmaalla.
Mä kävin siihen aikaan yhtä Pariisin hienoimmista kouluista, sellasta kallista oppilaitosta jonka oppilaista puolista tuli poliitikkoja ja puolista lääkäreitä tai juristeja. Musta ei tullu mitää noista edellämainituista. Mä en koskaa oikein sopeutunu joukkoon. Pukeuduin liian ”vulgaaristi” ja käyttäydyin vielä vulgaarimmin pilaten niiden hienon koulun upeeta mainetta. Haistattelin opettajille ja jätin kaikki hommani kesken, paitsi sillon kun en ees alottanu niitä. Oli oikee herranihme että pääsin luokaltani ku koulu loppui. En ees muista miten siinä onnistuttiin, uskon että siinä käytettiin lahjontaa sekä mun että koulun suuntaan. Siitä säälin porukoitani, olis varmasti ollu ihan hienoo jos oisin käyttäytyny kunnolla ja ollu niinku ne muutki snobikakarat siä koulus, et ne ois voinu ylpeinä kehystää mun täydellisen todistukseni ja sit kehuskella sillä kaikille vierailleen että kattokaas nyt tätä, siitä näkee et meidän pojasta tulee joskus vielä jotain suurta, mutta ei. En mä vaan oo sellanen. Niinku mä jo kerran sanoin, mä oon idiootti. Muille oppilaille soiteltiin kotiin että teidän poika tai tytär sai nyt maan parhaat arvosanat näissä tasokokeissa kun taas mun porukoille soitettiin että voisitteko tulla hakemaan poikanne pois koulusta ku se nyt flippas kesken tunnin ja heitti tuolin läpi ikkunasta. Mä en tiedä mistä se kaikki viha tuli, mutta vittu mä olin vihanen lapsi. Kai se sit oli jotain sellasta että en osannu käsitellä tunteitani muuten, ei me koskaa puhuttu kotona siitä mitä mä tunnen, vaan siitä mitä olin tehny. Ei sekää paha asia oo, kaiken maailman psykiatrit vaan aina haluu vierittää kaikki syyt vanhempien niskoille ku musta se kaikki oli ihan vaan mun omaa nolouttani. Ihan itehän mä päätin niihin paskoihin porukoihin mennä, sinne missä kaikki veti viinaa ja tupakkaa ja usein jotain vahvempaaki. Mutsi ja faija saa kyl yhestä asiasta olla ilosia, mä en koskaa alottanu käyttään niitä vahvempia aineita...
Eiku kerran. Mut sillon mua huijattiin, tai siis johdettiin harhaan. Se oli lukios, kerron siitä sit ku pääsen lukioon asti tarinassani.
Kun mä olin viistoista, poliisit sai mut kerran kiinni ku olin ihan helvetin humalassa kaupungilla ja vei mut kotiin. Oli mutsi ja faija jo arvannukki mitä mä siä kylillä tein, mutta sillon se helvetti pääsi irti. Mutsi itki koko illan ku mä oksensin vessassa ja faija jutteli poliisien kanssa. Tais olla yks niitä ainoita kertoja ku näin tai kuulin et äiti ois ollu jotenki heikko. Se oli vahva nainen, ja aina niskan päällä, oli tilanne mitä hyvänsä. Sillon se itki, ajatteli että se on pilannu mun kasvatuksen, suri omii virheitään millä se oli pilannu lapsensa hemmottelemalla sitä liikaa, olemalla liikaa poissa kotoo, kaikkee liikaa tai liian vähä. Mä luulen että se huono omatunto joka mulla siitä illasta seuras sai mut vastustelujen kera suostuun muuttaan pois Pariisista, johonki saatanan perämettään opiskeleen poikalyseoon. Snobien sisäoppilaitokseen jossa jokainen oppilas saa tarvitsemansa huomion, mikä siis tarkottaa sitä että jokasen oppilaan niskaan luvataan hengittää joka hetkellä. Sen illan jälkeen mä myös vietin loput Pariisissa oloajastani kotiarestissa, karkasinki sieltä vaan jotain kymmenisen kertaa, enimmäkseen makasin kotona ja kuuntelin musaa.
Luku 2, se luku jossa mut pakotetaan muuttaan junttilaan.
Se ulkomaille perähikiälle muutto sitte kuitenki viivästyi syystä tai toisesta ja mä alotin lukioni Ranskassa. Musta tuntuu et porukat kesän aikana oletti jo että mä aloin taas hyväksi lapseksi ku en jaksanu muuta tehä ku maata kotona pelaamas pleikkaa ja kuuntelemas musaa, ne aatteli että okei, se oli kotona kiltisti koko kesän joten luultavammin se nyt säikähti tarpeeks ku uhattiin lähettää se Suomeen. Suomi, se on kyl hyvä pelote lapsille. Kaikkien vanhempien pitäis sanoo lapsilleen et syö nyt Masa vihannekses tai sut lähetetään Suomeen! Se tosin ei toimi jos sattuu asuun Suomes, mut sillon voiki sit sanoo et me lähetetään sut Ruotsiin. Jostain kummallisesta syystä ku kaikki suomalaiset vaan inhoo ruotsalaisii enemmän ku lintuinfluenssaa. Koulun alettua mun porukat sitte huomas että ne oli väärässä. Ei siitä koulusta nimittäin mitää tullu, kapinoin ja juoksin ulkona ja koulussa vedin vaan kauheita kilareita joka asiasta. Kävin sen ekan vuoden loppuun, vaikkaki sain sen lukuvuoden aikana suoritettuu loppuun ehkä jotain kolme kurssii. Ja sitte mutsi ja faija vihdoin lähetti mut sinne Suomeen minne ne oli mua uhkaillukki laittaa. Pienellä saarella sijaitsevaan poikalyseoon. Ei tyttöjä, ei houkutuksia olla keskittymättä muuhun, ja miten väärässä ne olikaa.
Mä alotin sen koulun sit seuraavana syksynä, olin sillon seittemäntoista. Pariisissa oli lämmintä ja kaunista, paras aika olla ulkona ja vetää lonkkaa, mut heti ku mä nousin lentokoneesta Suomes, sain vastaan järkyttävän tihkusateen ja harmaan maiseman. Mä otin lentokentältä taksin faijan kans. Se oli tullu mukaan allekirjotteleen papereita joissa tyyliin annettais lupa myydä mun sielu ite paholaiselle, en tiä sen tarkemmin, noi on vaan mun arvioita.
Mä muistan sen päivän niinku eilisen. Mulla ei ollu paljoa matkatavaroita tai mitää, suurin osa mun kamoista luvattiin lähettää mun perästä myöhemmin ja toisaalta, en mä ees paljoo siel kokenu tarvittevani mitää kamaa. Mä heitin laukkuni taksin takakonttiin ja nousin sinne autoon. Isä on suomalainen ja puhu kuskin kans jotain suomeksi. Mä kuuntelin ja mua vitutti jo siinä vaiheessa että joutusin kuunteleen tollasta juntin kuulosta molotusta seuraavat kaks vuotta... vähintään kaks vuotta. Mun opiskelutahdilla oletin että se ois lähempänä kuutta vuosikymmentä. Mä kattelin siinä sit ulos ja koitin saada jotain selkoo paikasta jossa mä tulisin asumaan seuraavat vuodet, ja olin pettyny. Talot oli sellasia harmaita laatikoita, kaikki betonia. Puis oli vielä lehtiä, mutta silti kaikki näytti ankeelta. Harmaalta ja ankeelta. En viitti alkaa verrata sitä liikaa Pariisiin ku masentuisin vaan liikaa. En tajuu miten kukaa jaksaa asuu koko elämäänsä siel paskalävessä jossa mä vietin kaks vuotta. Jos olisin asunu siä vuodenki enemmän, olisin varmaan tappanu itteni. Pariisi on mun kotini, sinne mä tunsin kuuluvani joten se matka tuntu musta vaan niin raskaalta.
Me noustiin taksista autolautalle ja mentiin sillä sinne saareen. Sil oli joku ruotsin kielinen nimi jota en koskaa oppinu lausumaan. Jotku niistä oppilaista siel opiskeli ruotsii mutta mä sain sentään ottaa sen tilalle ranskan, kerranki jotain mitä osasin ja silti sain siitä huonompia numeroita ku luokan priimukset jotka ei ees ollu ranskalaisperäsistä kodeista. Meitä vastassa oli sellanen laiha pitkätukkanen muijja joka näytti pukeutuneen niinku joku nunna, risti kaulassa ja levee hymy naamalla. Ihan niinku olis muka ollu jotain hymyilemistäki. Se kätteli meitä innokkaasti ja sanoi et sen nimi oli Elise tai Elisa tai jotain. En muista enää, mutta se oli pappi. Opetti uskontoo ja piti jumalanpalveluksia... pakollisia jumalanpalveluksia. Joka sunnuntai ja keskiviikko, tiesin jo siinä vaihees mistä tulisin lintsaamaan mahollisimman paljo. Ei siis siksi oisin kauhee ateisti tai satanisti, vaan ihan vaan siksi että en halunnu joutuu tilanteisiin joissa pitäis puhuu vakaumuksistaan. Ne on aina ollu mulle asioita jotka haluun pitää omana tietonani. Se selitti meille kaikkee siitä saaresta samalla ku saatto meidät koulun päärakennukselle ja ohjas meidät rehtorin toimistoon missä käytiin raskaita vääntöjä siitä miten mun koulutus hoidetaan.
Se reksi oli todennu että mun koulumenestys oli paska, ja asia piti muuttaa. Joten mulle ilosesti ilmastiin näin heti alussa että tuun olemaan silmätikku joka helvetin tunnilla. Mua vitutti. Niihin aikoihin mä suutuin ihan helvetin pienistä, en ees tajuu miks olin sillon niin helvetin kyrpiintyny ku olin, mut muistan vaan että näin punasta heti ku mulle sanottiin jotain joka oli vähäki poikkiteloin mun oman asenteeni kans.
Mua juoksutettiin ympäri koulua ja kerrottiin sääntöä säännön perään. Mä allekirjotin kilon papereita ja joka nimen kohalla vittuunnuin enemmän. Ainoo asia joka helpotti mua, oli se et isä pyys niitä kutsuun mua Devoniksi. Mä olin valinnu sen nimen itelleni sillon ku olin kolmetoista ja en todellakaa halunnu et kukaa sais tietää et mun oikee nimeni oli joku saatanan Didier. Pikku-Didi. Sulonen pieni Didiliini. Siitä naurusta ei ois koskaa tullu loppua. Kuinka moni sulonen Didier näyttää siltä ku mä silloin. Musta tukka, pipo aina päässä oltiin sit sisällä tai ulkona, muutama lävistys naamassa ja korvissa ja laittomasti otetut tatuoinnit rintakehässä.
Ihan pakko sanoo tähän väliin, ne mun tatskat siinä rinnassa, sellaset kaks tähtee, monet pitää niit noloina ja nauraa niille mut musta ne oli tosi siistit sillon ku otin ne joskus ku olin just täyttäny kuustoista ja nyt ku oon paljo vanhempi, ne on musta yha aika siistit. Oon joutunu kerran korjaileen niitä ku ne haalistu sillee iän myötä mut sillonki korjailin enkä peittäny. Mitä vikaa on muka tähtitatskoissa?
Mut nyt takas asiaan, siihen ekaan päivään siä paskaläves.
Isän pitivihdoin sit lähtee, se sano moikat ja lupas soitella, mä taisin vastata mumisemalla joitain kirosanoja ja isä näytti vähä surulliselta. Ois kai pitäny olla itekki surullinen, tai ees myötätuntonen, mutta se sai mut vaan vihasemmaksi. Ne kerto mulle et talkkari oli jo vieny mun kamat mun huoneeseen ja pääsisin kohta tapaan uuden kämppikseni. Vittu kivaa, mua ei kiinnostanu paskaakaa tavata enää yhtää ainoota ihmistä lisää. Mä olin täysin varma et se joku olis joku ihan helvetin rasittava snobi jota vihaisin sadan prosentin todennäkösyydellä... mä olin myös melkosen oikeessa... oikeessa ja väärässä, miten sen nyt sit ottaa.
Siinä mä sitte vietin seuraavan kymmenisen minuuttia vakuutellen etten tarvii enää erillistä esittelykierrosta opiskelija-asuntoloille ennenku ne antoi mulle paskalla printterillä printatun kartan josta ne ympyröi oikeen talon kuulakärkikynällä. Se oli kakkostalo. Ykkösluokkalaisille ykköstalo, kakkosille kakkonen ja kolmosille kolmostalo. Ei kovin hankalaa. Ylijäämäopiskelijat jotka on liian luusereita päästäkseen koulua läpi kolmes vuodes oli hajasijoteltu vähä joka rakennukseen. Tossa vaiheessa oletin että mä tulisin olemaan yks niistä luusereista. Mulla ei nimittäin todellakaa ollu suunnitelmis opiskella.
Siinä kävellessäni asuntoloille päätin rikkoa ensimmäistä sääntöö, eli vetää röökin. Olin saanu olla koko päivän polttamatta ja voitte arvata millaset niksat mulla oli sen lisäksi että muutenki vitutti koko olemassaolon kirjo. Käveleskelin rauhas tulevaa kämppääni kohti ja koitin urkkia jos paikalla näkyis joitain paikallisia pikkuporvareita. Ei niitä siihen aikaan illasta enää oikeestaan ollu ulkona, joten painelin vain sinne kämpilleni. Mä en ikinä unohda sitä huoneen numeroa, mä muistan miten vietin ties miten monta yötä tuijottaen sitä huoneen ovea, siinä roikkui kaks sellasta metallista numeroa, toinen vähä vinossa sen jälkeen ku kerran melkein potkasin oveen reiän. Kakkonen ja nolla. Kakskymmentä, se oli mun, tai siis meidän huoneen numero.
Niin mä siis avasin oven huoneeseen kakskytä ja näin ekaa kertaa elämässäni William Ramsayn. Se istui sängyllä siinä snobisti sisustetussa huoneessa ja luki jotain kirjaa. Se näytti just niin rikkaalta ja hemmotellulta ku olin olettanukki ja se tuntu täydellisesti sopivan sen koulun arkkitehtuurin kans yhteen. Se koko huone oli sellasta tummaa puuta johon oli yhdistetty beigeä ja tummanvihreetä verhojen ja päiväpeittojen muodossa. Seinissä oli sellasia ihan ihmeellisiä ja turhan olosia koristepaneeleja joiden käyttötarkotusta mä en oo vielä tähänkää päivään mennes ymmärtäny. Musta tuntuu että ne oli siin ihan vaan siksi että niiden yläreunat vois pölyyntyä vähä enemmän et huoneen asukkailla olis ees jotain tekemistä ku kerran joka toinen viikko pidettiin yleinen siivouspäivä. Mutta siis sillon kun mä kävelin sisään sinne huoneeseen, mä ajattelin että tollanen liian isoon villapaitaan pukeutunu punatukkanen nörtti tulis varmaan olemaan suhteellisen helppo tapaus kämppiksenä ja päätin täysin sivuttaa sen olemassaolon ja mennä lepäämään sängylleni, unohtaa ihan hetkeksi missä mä oon ja leikkii et asiat on viel hyvin ja yksinkertasesti.
Ja niin mä teinki. Vedin itteni maata siihen massiivipuiselle sängylleni ja aloin kuunnella musiikkia, Disturbedia, niin isolla et tärykalvoi särki, se tuntu musta hyvältä. Mä en muista miten kaikki sen jälkeen tapahtui. Musta tuntuu että Will, niin mä sitä aloin myöhemmin kutsua, alko yrittää puhuu mulle ja mä taisin olla just niin epäkohtelias ku nyt olin niihin aikoihin aina kaikille ja se ei ymmärtäny että mun teiniangstiani pitäis vaan katsoo sormien välistä ja hyväksyä mut sellasena ku olin ja niinpä se sitte veti mun käytöksestäni ihan kauheet kilarit. Mä en ollu olettanu että sellanen lyhyehkö nörtti vois koskaa olla niin vittumainen ja vihanen ja... itseasias pelottavaki. Mä vittuilin sille liikaa ja se päätti kai sitte pistää mut ojennukseen, näyttää kuka siinä huoneessa asettaa rajat ja kuka keksii säännöt, kuka on niinsanotusti pomo... ja siinä samalla se päätti myös tuoda julki seksuaalisen suuntaumuksensa erittäin selkeesti. Tää saattaa kuulostaa vitun typerältä, enkä itekkää tajua mitä tapahtui, mutta sinä iltana mä suutelin elämäni ekaa kertaa toista saman sukupuolen edustajaa. Jos ette siis viä tajunnu, se edustaja oli Will. Ja jos ette tajunnu tätäkää, mä en todellakaa ollu se joka teki alotteen. Se... jotenki kai pakotti mut siihen, en mä ees tiedä. Viä tänäki päivänä mä ihmettelen miten se pysty siihen. Mä osasin olla tosi kova pala ja pitää pääni jos jotain päätin, mutta se sai mut manipuloitua sellaseen tilanteeseen tosta vaan?
Mä yritän nyt niinku oikein tosi lujaa miettii et miten se tapahtui, et miten se sai mut ajettuu suuteleen sitä, koska siis oisin ymmärtäny vielä sen että Will ois pakolla suudellu mua, mut muistaakseni juttu meni jotenki silleen että Will tuli siihen mun sänkyni luo ja uhkaili mua jollain ja sit se sai uhkailtuu mut niin pelokkaaksi että halusin vaan päästä eroon siitä keinolla millä hyvänsä... ja sit se kerto että se keino oli suudella sitä. Ei ollu mikää maailman kaunein ensisuudelma, mut ei se nyt sillee haittaa, ei se ollu mun kaikkien aikojen eka suudelma sentään, olin mä sitä ennen muutamii muijjii pussaillu, mutta miehen kanssa se oli eka kerta ja sillon ajattelin kans että vika. Ja siis voin kertoo että en mä sen jälkeen ikinä pussannu enää ketää muuta miestä, William jäi ikuisiksi ajoiksi ainooksi mieheksi joka sai kokee jotain tollasta mun kanssani.
Se ei ollu hyvä ilta. Mä häivyin huoneesta nopeesti ton tapauksen jälkeen. Se kesti kai jotain parikytä minuuttia, mutta mä lähin huoneesta runnellun huulen ja muutaman mustelman kanssa. Ja mun täytyy myöntää, mä kammoksuin sitä friikkiä. Seuraavan yön mä vietin yleistilojen sohvalla. Katoin musateeveetä pitkälle yöhön ja nukuin ehkä jotain pari kolme tuntia. Aamulla ku mä heräsin, tuntu niinku olisin ollu joku zombi. En ollu varmaan koskaa ollu niin väsyny, mut menin kuitenki kouluun. Enimmäkseen siks että joku idiootti tuli herättään mut sieltä yhteistilojen sohvalta ja kyseleen kuka oon ja että oonko ok ja mitä aineita olin käyttäny, vitun luuseri, mähän olin sillon ihan selvä ku päivä, vähä vaan väsyny ja traumatisoitunu. Ja ehkä mä menin sinne luokkaan vähä myös siksi että halusin nähä millanen joukko porvariluusereita mun ryhmäni siinä koulussa tulis oleen, sillee että tietäsin minkälaisen porukan kanssa mun pitäis siinä sit alkaa tuleen toimeen. Ei se kovin kummosta sakkia ollu, en koskaa ees oppinu niiden kaikkien nimiä, ne oli ihan helvetin tylsiä kaikki, ainoo jonka sieltä muistan on William ja oli siellä muutama mielenkiintosempi tyyppi rinnakkaisluokalla, muuten ne oli sellasta perus harmaata massaa. Kaikilla puvut päällä siististi, niinku koulun pukukoodi määräs, mulla taas oli vaan kauluspaita ja farkut. Sen koulun aikana mä kyl opin vihaamaan kauluspaitoja yli kaiken.
  1   2   3   4   5   6   7   8   9   10


База данных защищена авторским правом ©shkola.of.by 2016
звярнуцца да адміністрацыі

    Галоўная старонка